#siniranne maailman diabetespäivänä

Hyvää maailman diabetespäivää kaikille!

Vuodesta 2007 maailman diabetespäivä on ollut YK:n yksi joka vuosi järjestettävistä teemapäivistä. Päiväksi on valikoitunut 14.11, koska silloin insuliinin toinen keksijä, Frederick Banting, viettää syntymäpäiviään. Teemapäivän taustalla ovat Kansainvälinen diabetesliitto IDF ja Maailman terveysjärjestö WHO. Ensimmäisen kerran maailman diabetespäivää on vietetty jo vuonna 1991. Tunnuksena toimii sininen ympyrä.

Tänään on mediassa ollut erilaisia juttuja liittyen diabetespäivään. Koska teemana päivänä toimii hypoglykemia ja sen hoito, monet paikalliset diabetesyhdistykset, hoitopaikat, apteekit ym., ovat järjestäneet erilaisia tilaisuuksia ja tempauksia. Yksi niistä on sosiaalisessa mediassa tunnisteella #siniranne löytyvät kuvat, joissa ihmiset ovat laittaneet jotain sinistä ranteeseen ja jakaneet kuvan somessa.
Tämän päivän lehtijuttuja uteliaat voivat lukea esimerkiksi täältä: Diabetesliitto, Tamperelainen tai Karjalainen.

En oikein tiedä, miten minun pitäisi tätä päivää juhlistaa tai mitä teille kertoisin tästä. Monet tietävät varmasti paljon diabeteksesta ja jotkut vähän vähemmän.

Itse sairastuin vuonna 2001, ollessani 10-vuotias. Minulla on ykköstyypin diabetes, joka on elintavoista ja lihavuudesta riippumaton sairaus. Syytä sairauden puhkeamiseen ei edelleenkään tiedetä, mutta kovasti sitä tutkitaan. Olen siis piikittämisen (insuliinin) varassa lopun elämääni sekä mittailen verensokereita, ketoaineita ja seuraan ruokavaliotani hamaan tappiin asti. Ei ole mikään helppo juttu noin nuorena sairastuneelle.

Ehkä moni muukin diabeetikko, mutta myös minä jouduin koulussa tulilinjalle sairastuttuani. Olin sairastumisen kynnyksellä monta viikkoa pois koulusta. Kun monen kuukauden jälkeen pääsin kouluun, uteliaat luokkakaverit tulivat hirveästi kyselemään minulta mikä se semmoinen diabetes on. Ymmärrän uteliaisuuden.

Mutta – muistaako nämä ihmiset miten he nälvivät minulle vuosi toisensa perään? Sain kuulla olevani tartuttaja, kuolemansairas, ällöttävä, sokerirotta, joissakin viesteissä toivottiin myös minun kuolemaa ja sanottiin, etten saanut osallistua pihaleikkeihin koska voisin tartuttaa jonkun. Olin kuin spitaalinen konsanaan. Joskus ”vahingossa” sain välitunnilla luokassa kiertävän lapun käsiini, jossa minua nimitettiin oudoksi ja minusta puhuttiin pahaa. Minua ei onnekseni fyysisesti kiusattu, mutta sain henkistäkin paskaa niskaani sitäkin enemmän. Minua ei otettu leikkeihin mukaan, minusta kirjoiteltiin lappuja tunneilla, levitettiin perättömiä juoruja ja sabotoitiin ruokailua.

Kiitos tästä. Oli kasvattava kokemus. Sain aika pirullisen verta vuotavat ja veriset haavat. Peittelin diabetestani kaikissa mahdollisissa sosiaalisissa tilanteissa sekä en halunnut puhua sairaudestani kenellekään. Vieläkin minulla on korkea kynnys puhua avoimesti sairaudestani uusille tuttavuuksille, koska olen kohdannut ennakkoluuloja myös aikuisiälläkin. ”No kun olet noin pyöreä, niin sulla on varmaan sit diabetes sen takia!”, ”musta on inhottavaa olla sairaan ihmisen seurassa”, ”sun viehättävyys katosi jotenkin saman tien kun tajusin että piikität ittees loppuelämäs ajan.”

Niinpä.

Onhan se ällöttävää. Ja ottaa niin perkeleesti päähän. Vaan minä en selviä ilman sitä, minkä Frederick Banting joskus keksi. Minulla ei toimi haima ja ilman insuliinia elämäni olisi lyhyt kuin kananlento. Ottaa päähän moni muukin asia tässä diabeteksessa. Se, että rei’itän päivittäin sormiani neulalla, muuta ihoani isommilla neuloilla, joudun laskemaan syömäni hiilihydraatit ja arvioimaan insuliinintarpeeni, joudun varautumaan esimerkiksi päivän lenkkiin jo etukäteen miettimällä, että mahtuuko takataskuun paremmin pillimehu vai suklaapatukka, jos matala verensokeri iskee. Ja moni muukin asia ottaa päähän.

Mutta, myös…

Olen selvinnyt monista vaikeuksista hidasteista huolimatta. Olen näyttänyt kaikille epäilijöilleni pitkää keskisormea. Olen taistellut tieni byrokratian viidakossa ja tiedän oikeuksistani. Tiedän, että vain se taivas on rajanani. Olen uskaltanut alkaa haaveilemaan sekä sitä myöten toteuttamaan unelmiani. Pidän itseäni sopivan erikoisena ihmisenä, toista minunlaistani harvoin kävelee vastaan. Tiedän paljon sopivan turhaa ja sopivan tarpeellista tietoa ravitsemuksesta, lääketieteestä, Suomen sosiaaliturvasta ja miltä tuntuu olla sairas. Olen empaattinen ja hyvä työssäni.

Ei pelkästään diabetes tätä minulle ole opettanut. Näen diabetekseni osana tätä kaikkea. Se on kuin viheliäs kaveri olkapäällä muistuttamassa elämän realiteeteista. Mutta me tullaan ihan hyvin toimeen, kun näin sovitaan. Olen raa’alla tavalla hyväksynyt kohtaloni. Hyväksynyt paljon sellaisia faktoja, joista monella minun ikäiselläni ihmisellä ei ole tietoakaan.

Aina sairauksiaan ei ole pakko hyväksyä. Niiden kanssa tottuu kyllä olemaan, jos vain antaa itselleen sen tilaisuuden. En minäkään varmaan tätä kaikkea hyväksy, mutta pystyn elämään asian kanssa. Onneksi moni muukin on pystynyt. Tiesitko, että esimerkiksi näyttelijä Halle Berryllä, laulaja Johnny Cashilla, kirjailija Ernest Hemingwaylla, rumpali Tommy Leellä tai laulaja Olavi Virralla on ollut ja on diabetes?

Sehän se onkin, kun kaikista ei näy päälle se että sairastaa. Minäkin sairastan. Ja tunnen välillä oloni terveemmäksi kuin muut.

20161114_1216101

Jos sininen ympyrä on se teema.. ja sinistä pitää laittaa ranteeseen, niin minä vedän sinistä päälleni melkein kokonaan. Haluan sillä kertoa teille, että minulla on kokonaisvaltainen sairaus. Kuvassa on mukana Apidra-insuliinikynäni (joka on oikeasti sinisempi väriltään, mutta valo vääristää). Ilman tuota ja montaa muuta päivittäistä asiaa minä en pärjäisi. Kannattaa aina muistaa kun katsoo toista ihmistä silmiin, ettei ikinä voi tietää millaista taistelua toinen käy elämässään juuri tällä hetkellä.

Ja tänään tietysti vähän hymyilyttää. Onhan siitä jo kohta 16 vuotta, kun itse sairastui. Eihän sitä muista edes tervettä aikaa elämässään. Niin ne vuodet vierii. Ja pysähtyy miettimään, mitä kaikkea tämä minulle on antanut. Maailman diabetespäivänä.

2 kommenttia

  1. Mintti sanoo:

    Hieno kuva! Voi itku miten raakoja voi ihmiset olla toiselle ihmiselle. Kamalaa mitä jouduit kokemaan, mä olen jotenkin pöyristynyt. Olen aina luullut että diabetes on ihan tunnettu ja ’hyväksytty’ sairaus…väärässä näköjään olen. Musta on jotenkin vanhempien vastuulla kasvattaa lapsensa empaattisiksi ja toista ymmärtäväksi, se näköjään ontuu pahasti. Mä luin nuorena (eli 80-luvulla) Kontakti-kirjasarjasta kirjan Sokerihiiri joka kertoi nuoresta joka sairastui diabetekseen ja se kirja teki muhun vaikutuksen, ehkä senkin takia ei tulisi mieleenkään pitää sitä mitenkään pahana sairautena, vaikeana kyllä mutta ei tarttuvana tms. Tsemiä sulle taas <3

    • Tepa sanoo:

      Kyllä varmasti ihmiset ovat tietoisempia, mikä diabetes on mutta jotenkin näen asian niin että median pyörittelemät, mässäilevät otsikot diabeteksesta (että olisi muka itse aiheutettua), lisäävät ihmisten syyllisiä katseita meidän suuntaan. Johtuneeko siitä, että diabeteksesta puhutaan yleisesti, eikä niitä erotella oikeilla termeillä. Kun kuitenkin ykkös- ja kakkostyypin diabeteksella on todella iso ero.
      Onneksi on kuitenkin paljon hyviä diabetesblogeja sekä aktiiveja, jotka lisäävät tietoisuutta enemmän ihmisissä. 🙂 Olen sitä mieltä, että helppohan se nk. vieraistsa pöydistä on huudella, kun ei itse tiedetä miltä sairastuminen tuntuu. 🙂

Kommentointi on suljettu.