Viime vuoden toukokuussa elämääni saapui kavala yllätys: uusi diagnoosi. Vanhan keskivaikean masennuksen rinnalle tuli epävakaa persoonallisuushäiriö. Asia oli minulle täysin uusi, olin vain kerran lukiovuosinani kuullut asiasta ja silloin olin saanut käsityksen että se oli vain lääkärien leima, joka annettiin hankalille potilaille. Tämän takia en ottanut uutta kaveria innolla vastaan. Diagnoosi ja sen kriteerit eivät tuntuneet yhtään minulle kuuluvilta. Tiesin olleeni vähän holtiton ja sekoilleeni hiukan. Mutta niin kaikki tekevät aina välillä, en ajatellut sen olevan persoonallisuushäiriön piirteitä. Pikku hiljaa aloin kuitenkin hyväksymään asian ja löytämään keinoja sen kanssa elämiseen.

Epävakaus on minulle Helvetti maan päällä. Tunteeni nousevat nollasta sataan, eikä aina tarvita edes taustatekijää. Ne pysyvät myös siellä sadassa raivostuttavan pitkään aiheuttaen useasti sietämätöntä ahdistusta. Ihmissuhteeni tuntuvat ainakin minulle usein hankalilta, sillä en koe osaavani olla ihmisten kanssa. Tulkitsen usein ihmisten sanomisia täysin väärin ja vaivaannun herkästi enkä keksi mitään sanottavaa tai tehtävää. Jännittäväähän siinä on se, että teen ihmisläheistä työtä, josta nautin ja koen olevani jopa hyvä siinä. Järki ja tunteet eivät kulje ikinä käsi kädessä.

Ulkoisestihan vaikutan ihan tavalliselta tallaajalta. Minulla on työ, ystäviä, sukua, parisuhde. Mutta jos näkee ja tapaa minua enemmän kuin ohimennen, persoonallisuuteni tulee kyllä esiin. Pari kertaa töissäkin olen saanut ahdistuskohtauksia jolloin en ole kyennyt muuta kuin itkemään pukukopissa ja pyytämään lupaa lähteä kotiin, koska en kykene rauhoittamaan itseäni.

Tunteiden vaihtelevuus on todella kuluttavaa henkisestä sekä fyysisesti. Elän jatkuvasti tapellen pääni sisällä. Tiedän silti, että tulen elämään tämän kanssa enemmän tai vähemmän koko elämäni. Välillä sen taakka nousee liian suureksi, välillä näkee ulospääsyn ja keinoja lievittää pahimpia tunteiden nousuja. Usein sanon itselleni ”kyl tää tästä”. Ehkä se menee niin. Toivon ainakin hartaasti. Sillä näen elämäni elämisen arvoisena. Minulla on paljonkin hyviä hetkiä, ihania ihmisiä ympärilläni. En halua menettää niitä. Se on syyni olla tässä ja keksiä tapoja helpottaa oloani.

Kiitoksia tähän blogiyhteisöön pääsystä, nähkäämme taas! ♡