”Oi oma sänky. Ompa ihanaa laittaa nukkumaan”
Voikun voisi ajatella näin.
Vihaan tätä oloa kun et osaa enään mitään muuta kuin nukkua. Väsyttää jatkuvasti,mutta alat olemaan tähän olotilaan jo liian väsynyt.
Mikään ei piristä. Kaikki keinot kokeiltu ja kaikki mahdolliset verikokeet otettu mitä voi. Syön terveellisesti ja kaikki vitamiinit ollut käytössä. Ulkoilen pojan kanssa,mutta ei. Edes raitis ilma ei saa mua piristymään.
Kun otettiin verikokeita. Toivoin salaa että mulla olisi ollut kilpirauhasissa jotain,jotta löytäisin syyn tähän.
Lääkäri soitti ja sanoi että kaikki on hyvin. Niin kilpirauhas kuin rauta-arvoissa. *pettymys*
Eli syy ei siis ole niissä. Onhan se hyvä ettei ollut,mutta en vieläkään haluaisi uskoa että tämä kaikki johtuu vain masennuksesta.
Millon tämä masennus alkais jo helpottamaan?
Olen kuullu sanonnan: ”Mitä enemmän yrität pyristellä masennuksesta pois. Sitä tiukemmin se sinuun takertuu”
”Nauti nyt kun saat levätä”
En halua enään levätä! Haluan olla taas pirteä ja pystyä tekemään mitä ns, ”normaalit” ihmiset tekee. Haluan jaksaa harrastaa monta kertaa viikossa, haluan tehdä töitä.
”Mutta kyllähän kaikki on joskus väsyneitä”
Tiedän. Mutta kun tämä ei ole enään normaalia. Edes ajatus siittä ettei jaksa enään edes nukkua kertoo jo paljon siittä, mikä on normaalia ja mikä ei.
”Hei pääsisitkö tänään? Voisitko tulla tänään?”
Vihaan valehtelemista ylikaiken,mutta sitä teen tällä hetkellä. En jaksa ja en uskalla sanoa sitä. Keksin syitä jotta ei tarvitse lähteä. Hyvät ystäväni tämän tietävät ja he ymmärtävät. Iso kiitos heille jotka ei ole vielä luovuttaneet, vaikka ystävänä en ole nyt parhaimmillaan.
Hävettää olla minä. Ihminen joka vain makoilee ja ei saa itseä ylös. Tämä itsensä ruokkiminen tällä ajatuksella ei kyllä yhtään helpota, mutta sitä minun mieli tekee. En minä vaan minun sairauteni.
Ehkä mieleni tekee sitä mihin se on tottunut. Yrittää suojella minua asioilta jota en halua kohdata. Unessa pääset karkuun todellisuutta vaikka sielläkin ne tulevat ajatuksiin. Mutta pääsen pois hetkeksi tästä olosta.
Välillä alkaa usko loppumaan, mutta en luovuta vaikka äänet päässäni välillä sanoo: ”Ei tästä tule enään mitään. Olet hyödytön ihminen. Et tule enään ikinä saavuttamaan onnea. Luovuta jo.”
Minulla on rakas lapseni jonka takia haluan elää ja nähdä hänen kasvavan. Se pitää minut täällä aina <3
Terveisin: Tanja 🙂
Elämääni voi seurata myös:
Instagram: tagpu
Snäpchat: tagpu
Hei! Ihanan kuvaava teksti! Been there, done that. Mulla alko olo helpottaa kun ”nöyrryin” oman voimattomuuden edessä. Siihen meni kuukausia. Just toi, et alko olla väsynyt väsymykseen ja siihen, etten ole enää minä, koska mimä olen pystyvä, ahkera ja toimelias. Joutu kattoo peiliin ja todeta, että tämä olen minä nyt. Voimaton, heikko, hyödytön. Mut ei kuitenkaan hyödytön. Oli myös hyviä hetkiä. Josta aloin nauttia. Kun anto armoa itselleen ja päätti, että nyt en jaksa, jaksaminen alko lisääntyä. Hitaasti. Liian hitaasti. Mutta lisääntyi. Nyt ilman lääkettä, päivä kertallaan. Enempi keskittyneempi hyviin juttuihin, joita koko ajan enemmän. Kokonaan en ”vanhaa elämää ja vanhaa minää” ole saanut takaisin, enkä tiedä saanko koskaan. Mutta niin me muututaan. Voimia sulle!