Voimasta ja voimattomuudesta

Olen aikaisemminkin kirjoitellut täällä erilaisista ihmisistä elämässämme, niistä joiden seurassa voimaantuu ja niistä ketkä verottavat vähiä voimavarojamme. Viime päivinä tuo asia on taas tuntunut hyvin konkreettiselta.

Jokaisen elämässä on varmaan ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla. Jotka ymmärtävät sinua puolesta sanasta ja kertovat vastavuoroisesti oman elämänsä mahdollisesti kipeistäkin asioista. Ihmisiä, joita kaipaat ja joiden kanssa juttu jatkuu siitä mihin ollaan viimeksi jääty, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi aikaa. Ihmisiä, joiden kanssa voit nauraa ja itkeä. Heidän energiansa on tarttuvaa ja tapaaminen piristää mieltä pitkäksi aikaa.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat ihan jees, neutraaleja, tulevat ja menevät elämässäsi eikä heitä sen kummemmin tule ajateltua silloin kun ei heitä tapaa. Yhdentekeviä olisi ehkä väärä sana. Niitä ihmisiä, jotka eivät jätä sen kummempia muistijälkiä mieleesi.

Elämässä myös väistämättä tulee vastaan ihmisiä, jotka vievät voimia. Jotka voimakkaine mielipiteineen jyräävät heikommat alleen. Jotka ovat sitä mieltä, että heidän mielipiteensä ovat ainoita oikeita, eikä kannata väittää vastaan, koska argumenttejasi tuskin kuunnellaan, saati kunnioitetaan. He ehkä ovat olevinaan ystäviäsi, mutta huomaat olevasi aina kuuntelevana osapuolena. He ehkä kysyvät, mitä kuuluu, mutta eivät kuuntele, mitä vastaat.

Silloin kun itse on sairas ja väsynyt, on syytä välttää niitä ihmisiä, jotka verottavat voimiasi entisestään. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Joudut tapaamaan heitä työn merkeissä, sukujuhlissa tai muissa sosiaalisissa tilanteissa. Itse olen viime aikoina joutunut näihin tilanteisiin  tavallista enemmän. En halua loukata ketään, enkä aiheuttaa pahaa mieltä muille. Nämä ihmiset kun eivät useinkaan tarkoita mitään pahaa, he ovat vaan puhtaasti rasittavia. Umpirehellisenä ihmisenä olen huono keksimään tekosyitä välttääkseni tapaamisia, jotka kuitenkin uuvuttavat minut täriseväksi.

Monet hankalatkin elämänvaiheet ovat ehkä kohdallani kehittäneet suvaitsevaisuutta. Ulkoinen kauneus kumpuaa mielestäni ihmisen sisimmästä. Joistakin ihmisistä ikäänkuin loistaa sisäinen valo, joka tekee heistä erittäin karismaattisia, vaikka he eivät vastaisi kauneusihanteita. Siksi näen punaista, kun ihmisen ulkonäköä arvostellaan tuntematta häntä sen paremmin. Usein miehet, vaikka eivät itse olisi mitään adoniksia, pitävät oikeutenaan arvostella naisten ulkonäköä, lihomista, laihtumista, rypistymistä. En kiellä etteivätkö naiset syyllistyisi samaan mutta ehkä kuitenkin vähemmässä määrin. Läheskään aina naisihmisetkään eivät ole solidaarisia toisilleen, vaan selän takana puhuminen on ikävän tavallista. Itsekin siihen syyllistyn. Minua ahdistaa kuulla seksistisiä huomautuksia esim. jonkun televisiopersoonan ulkonäöstä. Samoin kaikenlainen kaksinaamaisuus ja tekopyhyys käy voimilleni. Ihminen, joka on juuri esittänyt rasistisia, seksistisiä ja homoja karsastavia mielipiteitä alkaa seuraavassa lauseessa leikkiä uskovaista ja vedota Raamattuun. Uskonnollisuus ja Raamattuun viittaaminen ikäänkuin oikeuttavat tuomitsemaan asioita, esim. naispappeutta, homoseksuaalisuutta tai ”vääräuskoisuutta”.

Voiko näistä ihmisistä ottaa eron, kuten avio- tai avopuolisosta, jonka kanssa kemiat enää kohtaa? Voiko hankalalle naapurille sanoa, että olisi parempi pysyä omalla tontillaan? Meillä on ilo omistaa kiva kesämökki, johon mielellämme olemme kutsuneet vieraita. Nyt olen kuitenkin ottanut sen linjan, että jos koko talvena ei tule kutsua edes kahville, en näe velvollisuudekseni kestitä ko. ihmisiä kesämökillä koko kesäistä viikonloppua. Mökkivieraat ovat kovasti harventuneet.

Minulla on (entinen) ystävä, jonka puhelut alkoivat aina näin: ”Moi. Voi h-tti.” Sitten tuli vuodatus siitä mitä kamalaa ja inhottavaa hänelle oli juuri tapahtunut. Koskaan hän ei kysynyt, ehdinkö kuunnella eikä kysynyt juurikaan minun kuulumisiani. Kun hän oli asiansa kaatanut niskaani, hän totesi, että ei nyt ehdi puhua enempää. Tässä ystävyyssuhteessa tunsin olevani hyväksikäytetty, jatkuva kuuntelija ja tukija. Kun hänen asiansa olivat hyvin, hänestä ei juurikaan kuulunut mitään. Sitten kun jotain ikävää tapahtui, kelpasin taas kuuntelijaksi ja tukijaksi. Hän tuli mielellään kylään luokseni, mutta ei koskaan kutsunut minua vaan halusi tavata kaupungilla kun olin hänen suunnallaan liikkeellä. Kun sitten kerran en tukenutkaan hänen senhetkistä ratkaisuaan, vaan sanoin siitä oman mielipiteeni, yhteydenpito loppui. Huomaan olevani siitä helpottunut. Toki ystävyydessämme oli paljon hyviäkin asioita, ja välillä kaipaan tätä ex-ystävää ja haluaisin tietää, mitä hänelle kuuluu. En ole kuitenkaan ottanut yhteyttä. Mielestäni tosiystävyyden pitäisi kestää myös eriävät mielipiteet.

En tiedä saisiko tällaista kirjoittaa. Joku saattaa tunnistaa itsensä. Nyt oli kuitenkin sisäinen pakko vuodattaa nämä asiat tekstiksi. Toivoisin, että minulla olisi voimaa ja rohkeutta sanoa reilusti, että meillä ei ole mitään yhteistä eikä meidän kannata enää pitää yhteyttä. Toisaalta nämä ikävät ihmiset saattavat olla sairaita ja yksinäisiä ja kaivata oikeasti seuraani. Tulee vähän petturiolo välttelystä. Olen yrittänyt opetella hautaamaan syyllisyydentunteeni ja tiedostaa, että oman jaksamisensa kustannuksella ei tarvitse tukea toisten jaksamista.

Erityisherkkänä ihmisenä aistin helposti toisten mielialoja. Tunnistan hyväntahtoisen ulkokuoren takana piilevän pahansuopuuden. Tunnen, että kehonkieleni ja äänensävyni viestittää omia negatiivisia tunteitani, mutta henkilö, jolla ei itsellään tällaista herkkyyttä ole, ei sitä huomaa. Tiedostan, että minuakin kohtaan saatetaan tuntea samoin. Valitan usein kipujani ja uupumustani ja varmaan se uuvuttaa lähelläni olevia ihmisiä. Olen yrittänyt havaita nämäkin tunteet kanssaihmisissäni ja aistia, milloin on syytä lopettaa valitaaminen ja negatiivinen ajattelu. Läheskään aina en varmaankaan ole siinä onnistunut.

 

3 kommenttia

  1. Mintti sanoo:

    Hyvä kirjoitus ja hyvä ja tärkeä aihe! Ja hyvin hankala. Tunnistan tuota samaa omassa elämässäni. Jotenkin olen huomannut että nuo energiasyöpöt ovat feidautuneet elämästäni, ei ole ollut tarvetta tehdä mitään radikaalia. Jotenkin kun on itse vaan lakannut pitämästä yhteyttä niin yhteydet on hiipuneet. Mä myös erityisherkkänä vaistoan helposti ihmisissä jotain mitä on pinnan alla, se ei todellakaan helpota kanssakäymisiä. Ja uskon että myös mä olen joillekin tosi ärsyttävä ja rasittava tapaus. Mutta kaikkiahan ei voi miellyttää eikä onneksi ole tarpeenkaan. Parhautta on kun on niitä oikeanlaisia ja hyviä ihmisiä elämässään, mullakin onneksi vielä muutama sellainen vaikka sairaus onkin vienyt eristyneempään suuntaan koko ajan. Sä olet kyllä yksi valoisa ihminen <3

    • Maija sanoo:

      Kiitos <3 mullakin on "luonnollista poistumaa" tapahtunut ihmissuhteissa samasta syystä kun sullakin. Tuntuu että montaa ystävää ei ole enää jäljellä mutta ne jotka elämässäni vielä ovat, ovat sitten sitäkin tärkeämpiä. Sairaudet rajoittaa elämää niin paljon että hirveästi ei jaksa yhteyttä pitää muihin kun niihin kaikista läheisimpiin. Toisaalta haluaisin elää sosiaalisempaa elämää, mutta sen hintana on aina totaalinen uupumus. Parempi näin.

  2. sari sanoo:

    I feel you. Tämä on ollut mulle myös rankka päätös, josta tunnen yhä syyllisyyttä – etten ole se sama joustava kuten aiemmin tai se sama joka on apuna aina. Piti jossain vaiheessa pakostikin valita itsensä, kun oli niin pohjalla eikä toinen ymmärtänyt ja tukenut. Tai omalla tavallaan. On hyvä että vihdoin edes vähän osaa ”valita” seuraansa, joka ymmärtää silloinkin kun et jaksa itse. Vaikka et ”koskaan” osaisi täysin laskea muurejasi. <3

Kommentointi on suljettu.