Viikot ovat taas vierähtäneet ja alavireisyys terveyden suhteen jatkuu. Vaikka vietinkin todella mukavan vapun entisten opiskelukavereideni kanssa, olen ollut aika paljon yksin (tarkoituksella) viime päivät. En ole oikein päässyt irtaantumaan kunnolla töiden takia ja odotankin todella, todella paljon kesälomaani sekä töiden loppumista.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut yksinäisyydestä sekä sairastamisesta yhdistettynä. Olen taas miettinyt aihetta paljonkin. Vaikka kevät onkin kiireistä aikaa ja itsekin olen ollut milloin missäkin pyörimässä, tuntuu, etten ole päässyt juttelemaan kunnolla kuulumisiani kenellekään. Ei oikein kukaan ole soittanut tai ottanut yhteyttä. Ajattelin tässä muutama viikko takaperin vähän katsoa, tulisiko ”oma-aloitteisesti” keltään kyselyä voinnistani, mutta sellaista ei ole tapahtunut. Surullista. Ja vähän turhauttavaakin. En varmasti ole yksin tämän asian kanssa, jos puhutaan ystävyyssuhteiden yksipuolisesta ylläpidosta. Nyt on turha mussuttaa siitä, että miksen minä soita tai ota yhteyttä, jos siltä tuntuu. Ne ihmiset jotka elämässäni ovat, tietävät kyllä että ylläpidän ystävyyssuhteitani kiitettävästi.
Vaikka onkin hyvä olla yksin ja omien ajatusten kanssa, on paljon asioita, joihin kaipaisi kädestä pitäjää sekä olkapäätä itkulle. Koska (ilmeisesti) kevät on vähän murroksen aikaa aina minulle, tuppaa nämä ajatukset kaatumaan niskaan juuri keväisin. Vaikka odotankin lomaa ja töiden loppumista innolla, tuntuu että taas ollaan samassa tilanteessa kuin joka kevät. Olen muuttanut töiden ja opiskelujen takia jo aika monta kertaa, joten olisi jo mukavaa päästä vakiintumaan johonkin paikkaan. Minulla on korkea motivaatio tehdä töitä ja olla hyvä työssäni, joten jos haluan saada jatkossakin leipää pöytääni, on minun mentävä sinne missä työt ovat. En todellakaan odota, että minut tullaan hakemaan kotoa töihin.
Olenkin taas varannut matkan kesäkuulle, jonne lähden yksin. En edes vaivautunut kysymään ketään mukaani, koska koppavasti ajattelin ettei kukaan vaivautuisi kanssani lähtemään; kuka mistäkin syystä. En halua avata täällä sen enempää yksityiselämäni kiekuroita, mutta on hieman epämiellyttävää olla yksinäinen maailmassa, jossa ihmisiä riittää. Nautin yksinolemista – kyllä – mutta niin nauttisin myös antoisista keskusteluista kavereiden kanssa, mukavasta matkaseurasta, kaverista joka kannustaa kanssani Suomea voittoon lätkäpelissä, ystävästä joka sanoo että tietää miltä minusta tuntuu, kuuntelijasta joka vastaa soittooni tai soittaa minulle. Tällä hetkellä tuntuu, että nämä viimeisetkin elämässäni olevat ystävät valuvat kuin hiekka sormieni läpi. Ollaan jälleen samassa lähtötilanteessa kuin sairastuessani – olen yksin.
Mutta pieni positiivari minussakin asuu. Olen oppinut todellakin selviytymään vaikka ja mistä tilanteesta. Olen oppinut olemaan vahva, enkä liiakseen nojaudu muihin ihmisiin tai heidän mielipiteisiin jota pidän yhtenä vahvuutenani. Olen yksin matkustellessa ja asuessa saanut avarrettua melkoisesti maailmankuvaani. On tervettä viihtyä myös itsensä kanssa, jos se tulee omasta vapaasta tahdosta. Jos sinut pakotetaan olemaan yksin, seisot kanssani hetken täällä samassa luolassa kunnes me keksitään ratkaisu päästä luolasta ulos.
Olen keksinyt luovia ratkaisuja poistaa hieman tätä yksin möllöttämistä. Teen vapaaehtoistyötä aina, kun minulla on vain energiaa ja aikaa. Tällä hetkellä vapaaehtoistyöni ovat rikosoikeudellisessa prosessissa (sovittelija) sekä erään kesätapahtuman katumarkkinoinnissa. Aina kun puhutaan maailman parantamisesta ja keinoista, miten sitä maailmaa parannetaan, koen että juuri vapaaehtoistyö on se minun juttuni vaikuttaa asioihin. Vapaaehtoistyön kautta olen tutustunut äärettömän mielenkiintoisiin ihmisiin ja nähnyt ruohonjuuritasolla miten tämä yhteiskunta toimii ja pyörii.
Jottei tekstini menisi täysin tilittämiseksi, olen myös tavannut uusia, hauskoja ihmisiä. Nyt on ollut niin kauniit kelitkin, että olen yrittänyt viettää aikaa mahdollisimman paljon ulkona ja tarpeen tullen olen vetänyt päikkäreitä(kin) jos siltä tuntuu. Jalkani ovat todenteolla koetuksella näin keväällä, kun tekee mieli hyppiä ja pomppia kauniissa kevätilmassa. Askeleeni oikeasti alkavat jo hieman hidastumaan ja jalat ovat päivittäin todella, todella kipeät, mutta ei anneta sen hidastaa vauhtia! Olen niin onnellinen, että muutaman viikon päästä minulla on loma! Loma, loma, loma, loma… tule jo! Alla olevaan kuvaan on hyvä päättää tämä teksti tällä kertaa. Reipasta viikkoa teille kaikille! 🙂
Ihana teksti, olet todella rohkea! Vapaaehtoistyö on äärettömän tärkeää ja mahtavaa kun teet sitä!! 🙂
Kiitos kommentista! 🙂 Harmi, että omien tuntemuksieni mukaan Suomessa ei niinkään arvosteta vapaaehtoistyöntekijöitä. Itselläni on esimerkiksi Kanadasta kokemusta myös vapaaehtoistyöstä ja siellä arvostus oli aivan toisenlaista kuin Suomessa. Pitää kai olla vähän hullu, että harrastaa tällaista. 😉