Palaan tän tekstin äärelle kerta toisensa jälkeen. Kerta toisensa jälkeen mä tallennan tän tekstin, mutten koskaan paina julkaise. Kerta toisensa jälkeen mä kiellän sen faktan että pistäisin tän uudelleen käyntiin.

Mä välttelen faktoja. Niin faktoja siitä että oon kipeä, kuin faktoja siitä että mun pitäis jaksaa yrittää. On vaan todella paljon helpompaa itselle vältellä niitä faktoja. Jatkuvasti mä taas meen ihan normaalisti, otan kyllä lääkkeet ja pistän raajat paikoillen, mutten suostu istumaan pyörätuoliin saatika laittamaan tukia paikoilleen. Kyllähän mä tajuan ettei se ole fiksua, mutta se on niin paljon helpompaa. On ihanaa olla välillä normaali, aivan todella. Vaikka enpä mä oo tavallinen ja kyllähän kipu aina muistuttaa siitä. Mutta sitten kun taas sattuu liikaa niin napit naamaan ja nukkumaan jotta taas seuraavan päivän jaksais leikkiä. Toivottavasti joku ymmärtää pointin?

Kaikkialla on niin kaunista ja lämmintä, mutta mä oon vaihteeksi niin väsynyt etten pysty nousemaan sohvalta. Kohtasin taas sen hetken ku jouduin myöntämään etten mä voi elää ihan näin.. Unohdin juoda ja tarkkailla millon on liian kuuma, joten vietinpä sit päivän tiputuksessa. Lääkäri oletti kohonneista tulehdusarvoista et ois ollu virus vatsatauti, mutta tiesinhän mä etten muistanut juoda ja sit mikään ei pysynytkään sisällä. Noh, siitä selvittiin.

Mä keskeytin koulun, taas. Se vasta mulla kolahtikin. Tajusin vasta siinä kohtaa etten mä taaskaan valmistu, eli mä en taaskaan etene. Mä vaan hemmetti oon jumissa tässä paikoillani. Ois ihanaa joutua heräämään ajoissa töihin, kattoa kun tilille tulee rahaa jostain muualta kuin Kelasta! Ois ihanaa ostaa jotain kivaa, kun rahaa ois enemmän kuin 300euroa kuukaudeksi.

Olisi tosi ihanaa hakea vanhojentanssi-kurssille, sovittaa sellasta tylliunelmaa ja tietää että pääsis näyttämään tosi hyvälle. Olis ihanaa tanssia vielä kerran, tanssia aivan koko päivä. Unohtaa edes päiväksi kaikki tässä tilanteessa.

Ehkä jonakin päivänä.