Nyt on taas pari päivää ihan menty sairastelun tahtiin, kipu ja pahoivointi sanoo milloin mennään ja kuka käskee. Kaks päivää voin kokoajan pahoin vaikka pistin naamaan kaikkea kalkkitabletista Rela-tablettiin, kunnes äiti toi jotain närästyslääkkeitä. Ne autto heti eilen iltapäivästä ja sit kykenin siirtyy takasin oikeeseen ruokaan noista vaaleista leivistä ja pilteistä. Välillä miettii et onkohan tää mitään hiton elämää ku saa kokoajan miettii millanen on olo et voiko lähteä minnekkään.

Mietitään nyt vaikka et oisin lähdössä kaverin kanssa kahville niin ensin mietitään ainakin nämä: Millainen olo mulla on nyt? Jaksanko kävellä sinne? Jaksanko istua kokoajan? Miten kipeä olen kun pitää tulla takaisin? Millainen ohjelma huomenna on et voinko olla rauhassa kipeä huomenna?

Sit kun nää on mietitty niin ylensä jää olo et tahtooko sitä nyt sit mennä ollenkaa enää.. Välillä vaan tuntuu et elämä ei oo omassa hallussa. Tahtois vaan välillä kokeilla mennä, eikä meinata kuten mä oon aina halunnu elää.

Noh mutta, tänään tulee olemaan kiva päivä! Äiti tulee töiden jälkeen hakemaan ja sit meen käymään porukoiden luona kylässä, haen mun ’balettilaatikon’ ja haetaan mun rannetuet ja mennään apteekkiin. Huomioikaa et se kiva osuus oli se kyläileminen, en tiiä miten kivaks voi kutsua apteekkia ja rannetukien hakemista 😀

Kirjotanki sit myöhemmin tai huomenna niist rannetuista ja varmaan muutenkin paremmin!