Mun elämän pohjakosketus, osa 3

Nyt pääsemme viimein tarinani viimeiseen osaan. Sen jälkeen palataankin normaalimpaan arkeen, koska mäkin pääsen normaaliin arkeen taas kiinni!

Kasiluokka oli aivan helvettiä.. Kyllä juuri sitä. Mä jouduin uudelleen samaan kouluun mun kiusaajien kans.. Mul oli todettu tähän mennessä traumaperäinen stressihäiriö ja se oireili välillä dissosiatiivisilla piirteillä.. Esimerkkinä siis, mä istun rauhassa bussissa mut oon aivan älyttömän jännittyny. Aivan tyhjästä mul alkaa ikäänkuin pyörimään muisto, mä oon yhtäkkiä Jenni 9-vuotta ja itken kun mun kaverit feidasi mut.. Sit kun havahdun oon yhtäkkiä koululla enkä muista bussimatkasta mitään..

Koko yläasteen aikana mä aloin viimein parantumaan. Opin tapaamaan kiusaajiani, osan kanssa opin olemaan kavereita. Myönsin itselleni että on oltava itse todella onneton, jotta tarvitsee kiusata ja kerätä ”tipulauma” nostamaan omaa egoa.. Se ei ollut helppoa, mutta mä onnistuin. Samana vuonna kun aloin toipumaan romahduksestani ja kiipeämään pois pohjalta, aloin myös oppimaan olemaan sinut sairastamiseni kanssa.. Vaikkei se ollut helppoa, kouluni rehtori vaati vielä lopettamaan ainoan minulle tärkeän asian, balettiharrastukseni, jotta sain liikunnantunneille oman suunnitelman.    Yläasteella tapasin toisen rakkaista ystävistäni, kutsutaan häntä Ärräksi. Minun ja Ärrän ystävyys alkoi hankalasti, ensin vihasimme toisiamme ylikaiken, mutta myöhemmin meidät yhdisti yhteinen vihamies. Niin hauskaa kuin se onkin lopulta tanssimme yhdessä yhdeksännen luokan joulujuhlan tanssit.. Mikäli luet tän nii oot tosi tärkeä yhä..

large

Tärkeintä oli kuitenkin se kun päädyin puoleksi vuodeksi perhetukikeskukseen, vaikka aluksi taistelin siitä pitkään etten aio olla siellä. Se oli loppujen lopuksi kuitenkin se hetki kun mä aloin toipumaan. En usko että olisin muuten kyennyt toipumaan niin pian ja näin hyvin.. Siellä ollessa mä sain aikaa tajuta että mä oikeesti oon vahva ja fiksu tyttö, mä en tarvii muita myöntämään sitä mulle. Tapasin siellä myös pari ihanaa tyttöä joiden kanssa asuin jonkun aikaa, he olivat osasyy siihen että mä opin elämään itseni kanssa.

large (12)

Palasin perhetukikeskuksesta kotiin huhti-toukokuussa 2014 ja siitä alkoi itseni kasvattaminen ja kehittäminen. Noin vuotta myöhemmin aloin majailemaan täällä, olin siinä kohtaa kasannut itseni ja täällä olen enään pitänyt itseäni yllä. Nuorisopsykiatrian taival jatkuu yhä, olen parantunut masennuksesta ja stressihäiriöni on enää vain nimi paperissa. Välillä on huonoja päiviä kun jokin saa mielen maahan, muttei ne kestä kuin päiviä.. Kiusaamisen arvet on pysyvät, niin henkisesti kuin fyysisesti ja pelkään kyseistä ihmistä varmaan loppuelämäni, sillä hänen takiaan minulla on pysyviä arpia mielessä ja kehossa. Yhä näinäkin päivinä en pysty luottamaan helposti vaan taustalla kytee aina pelko siitä että kaikki alkaisi uudelleen.

kuvat lainattu weheartit
kuvat lainattu weheartit