Aloitin aamun selailemalla somea aamukahvikupillisen kanssa ja eksyin oman Facebookin kautta lukemaan Kun äiti kelaa-blogia. Eksyin lukemaan postausta, jossa kirjoittaja pohtii sitä miten kipu ei kuulu vain sille kuka on sairas tai kärsii kivuista, vaan kipu on myös lähiomaisten ja perheen sillä he ovat ne jotka kärsivät henkisesti kun eivät voi tilannetta muuttaa tai auttaa.  Silloin rupesin pohtimaan tätä itse ja päätin kirjoittaa.

Olen monesti kumppanini kanssa pohtinut kysymyksiä jotka alkaa: mitä jos ja kun? Ja nyt kun olen yksin niin olen pohtinut niitä lisää. Vaikka joka kerta kysyessäni ja epäillessäni kumppanini ottaa minut lähelle ja sanoo että me selvitetään sitten kun se tulee eteen tai tekee asiasta jotenkin huvittavan. Jään silti aina pohtimaan että riistänkö hänen elämää samalla kun terveyteni ei pysy kasassa.

Kivun kanssa eläminen on raskasta ja kuten Selina kirjoituksessaan puhui kipupotilaan rakentavan muurin, se on totta. Minä kasvatin muurin, lopulta kun se muuri petti, kun kipu tuli ylitsepääsemättömäksi ja jouduin pyytämään apua niin sekä minä että läheiseni ns jäimme sen alle. Se pikku hiljaa rikkoi ystävyyssuhteet, koska jostain syystä läheisten on hankala kyetä käsittelemään että joku voi olla niin kipeä ettei pääsekkään kaikkialle. Mutta merkitsevää tässä on siis se että joskus sen muurin pitäisi yrittää pitää kasassa, jotta ei kuormittaisi liikaa läheisiä.

Kuitenkin on hankala löytää kultaista keskitietä, sillä ei ole helppoa päättää kuormittaako itseään vai muita. Pitäisi yrittää tasoittaa tie ja olen sitä syvästi yrittänyt. Joinakin muille tärkeinä päivinä olen syvästi yrittänyt pitää uskomattoman kipuni omanani, mutta kivun näkee. Ne jotka mut tuntevat näkevät sen istuma-asennosta tai ilmeestä tai vaikka siitä miten liikun. Ei sitä välttämättä tuntematon huomaa, mutta se on juuri se miksi se kuormittaa lähimmäisiäni.

Kipu ei kuulu vain sille, joka siitä kärsii vaan myös läheisille. Siksi läheiset on tärkeä voimavara. Välillä munkin elämässä tuntuu olevan vain kipu, se tuntuu olevan kaikki mitä näkee, tuntee ja syö. Tuntuu sille että kaikki vain haluaa satuttaa ja kaikki vain tekee kipua, silloin on hankalaa saada ajatuksia muualle. Välillä sitä helpottaa kumppanin kosketus tai puhelu kaverilta, toisaalta voin saada sen loppumaan pitkällä suihkulla.

Olen onnellinen ja onnekas siitä että elämässäni on muutakin kuin kipu ja siitä että tukijoukkoni ja apuni on niin uskomattoman toimiva! Kiitos ja rakkautta ja tsemppiä kaikille kivun kanssa tai ilman!