Rehellinen mielipiteeni tulee esille jo otsikosta..

Palataan vuosi takaisinpäin ajassa. Olin päässyt huhtikuussa perhetukikeskukselta takaisin kotiin, ruvennut seirustelemaan ja majailemaan kumppanini luona. Minulla oli kaksi ystävää, joille pystyin rehellisesti sanomaan rakastavani heitä. Minulla oli pari kaveria joiden kanssa olin myös koulussa, näitä ystäviä tapasin myös sen ulkopuolella. Tapasin myös paljon minun ja kumppanini ystäviä.

Sitten oli yhteishaku ja sitten jo päättäjäiset. Päättäjäiset oli elämäni onnellisin hetki, mutta siitä kenties puhun toiste, vaikka pakeninkin päättäjäisistä heti kun sain todistuksen käteen. Olin silti kutsunut rakkaimmat ystäväni luoksemme juhlimaan myöhemmin.. En tykännyt en yhtään kun koko illan odotin heitä ja kumpikaan ei saapunut paikalle.. Se oli ensimmäinen piste, jossa arvelin tapahtuvan.

Kesällä kun opiskelupaikka selvisi, hankin asunnon ja hyökkäsin toiselle paikkakunnalle.. Pari kuukautta myöhemmin terveydentilani otti portaan alaspäin, joten palasin kotiin. Seuraavaksi marraskuussa tilani otti isoin harppauksin alaspäin ja jäin pois koulusta.. Kerroin molemmille näistä rakkaammista yksilöistä tästä ja lopuille varmasti selvisi netin kautta tai juoruina.. Mutta ei kukaan oo aikoihin tullu käymään, saatika kysyny miten voin.

Usein kyselen milloin nähtäisiin ja ilmoittelen jos olen jossain lähempänä, vastailen niiden snäp-päivityksiin ja tykkäilen somessa yrittäen kiinnittää huomiota. En silti saa kysymyksiä voinnista tai edes kysmyksiä säästä.. Yläasteen aikana kaikki tuki mua hirveesti ja jos olin poissa koulusta niin joko tuli käymään kahvilla tai laitteli viestiä, jos koulussa oli huono päivä niin mua autettiin portaissa tai tultiin mun kanssa alakertaan koska en kyennyt portaisiin..   Nyt kun mietin niitä hetkiä, koen et ne oli jopa niitä hetkiä jolloin pidin koulussa olemisesta..Toista näistä rakkaimmista ystävistäni tapasin vielä ollessani kokeilemassa ammattikoulua tällä paikkakunnalla, sovimme monesti tapaavamme jossain mutta aina tuli perumisia milloin kummankin osalta.. Nyt olen jo hiukan luovuttanut.

 

On hankalaa elää tälläisen kivun ja tilanteen kanssa ikään kuin yksin, tietysti mulla on mun rakas kumppani joka on myös mun paras ystävä, mutta kuten monet pitkässä suhteessa olevat voi ymmärtää, on välillä raskasta jos on vain se yksi. Kyllä tässä kaipaa muitakin, varsinkin te muut sairaankauniit ja -komeat voitte ymmärtää niin se on tosi hankalaa yrittää olla kuormittamatta sitä omaa kumppania tai muuta läheistä kun ei ole muita joille puhua oikeastaan.

Tän blogin kirjoittaminen on saanut annettua mulle paikan johon uskon voivani purkaa kaiken. Tiedän että varmasti useampi kuin vain yksi henkilö joihin tässä postauksessa viittaan saa tämän nähtyä ja luettua ja mutisee nyt siellä bittiavaruuden toisella puolen, mutta terveisiä sinne siinä tapauksessa.

Jos joku nyt pohtii miksen missään puhu siitä ettei mulla ole tukiverkkoa, kyllä mulla on hyvä ja toimiva tukiverkosto. Mä en kumminkaan ole yksin, mulla on perhe ja kumppani, mulla on kavereita, mutta ne on mun kumppanin kavereita ja meidän yhteisiä. Mulla ei ole omia kavereita.

Ne omat kaverit vaan yksitellen etääntyi tai vaan feidasi mut jotenkin. Osalle tuli ilmeisesti ongelmaksi ylläolevan kuvan seikat. Monesti kuulin saman valituksen siitä miten on paskamaista kun ihmiset peruu just ennen lähtöä tai muuta sellaista, ja valitan siitä itsekin. Mun on vaan aivan mahdotonta suunnilleen ennustaa missä kunnossa olen viikon päästä, tai tunnin päästä tai edes viiden minuutin päästä koska mun vointi kokoajan heittelee.

 

”So many questions, so much on my mind,
So many answers I can’t find.
I wish I could turn back the time,
I wonder why”

Tämäkin taas aivan hirmuisen pitkä postaus ja taas tosi tylsästä ja jopa masentavasta asiasta, mutta koen että voin herättää jonkun ajatelemaan tai kenties antaa jollekkin vertaistukea.

Rakkaat ystävät, entiset, tulevat tai vaikka nykyiset.

Mä kaipaan teitä kaikkia vaikka ette uskoisi.

Vaikka ette olis mun ystäviä, te olette jonkun muun ystäviä, jonkun jota kaipaatte tai jonkun jonka ootte melkein unohtanu. Ottakaa tänään se puhelin kauniiseen käteen ja soittakaa, pyytäkää kahville tai soittakaa vaan juorutaksenne puhelimessa tunnin vaihtaaksenne kuulumisia tai muistellaksenne miten hauskaa teillä joskus oli. Ottakaa oppia mun virheestä, mä jätin soittamatta liian monesti vaikka otin sen puhelimen jo käteen ja olin soittamassa.

”Anna anteeksi jos mä oon kummallinen,

Tai koitan muuttua, älä halveksi jos näät,

Kun pussailen, pilkun jälkeen pihalla.

Ainakun en, mä melkein soitan.

En ehkä osaa sulle puhua,

Jos annetaan ajan kulua.”