Viime päivät ovat vain valuneet ohi. Mitään järkevää en ole tehnyt, mutta uusi viikko tuntuu silti raskaalta. Olen saanut torstain jälkeen päivittäin kunnon kyytiä Tunne-vuoristoradaltani. Pieni sosialisointi, ystävien näkeminen sekä sitkeä kurkkukipu ovat uuvuttaneet. On ollut erimielisyyksiä ihmisten ja kehonkuvani kanssa. Yhtä päivää lukuunottamatta olen suitaissut täydet tällingit naamaan kestääkseni itseäni paremmin. Silti peiliin katsominen on tuottanut tuskaa ja raivon tunnetta.
Olen niin hukassa oman ulkonäköni kanssa. Vuosikymmen on kulunut välillä vihaten, välillä rakastaen. Tällä hetkellä mikään ei tunnu näyttävän päälläni hyvältä, ei vaatteet, hiukset tai meikit. Näen vain virheeni ja epäkohtani. Koen itseni harvoin kauniina, kuljen kaduilla katse maassa tai puhelimessa sillä pelkään muiden näkevän kasvoni ja ajattelevan ”hyi kuka tuon päästi karkuun eläintarhasta”.
Ulkonäkönikin on vaihtunut vuosien mittaan useasti sen takia. Usein muutokset ovat tapahtuneet hetken mielijohteesta ja ne ovat olleet joskus radikaalejakin, kuten se että vetäisin viime lokakuussa hiukseni 10mm pituisiksi. On ollut myös paljon shokkivärejä ja yllättäen otettuja lävistyksiä. Tatuoinnit ovat sentään tulleet vähän pidemmän miettimisen jälkeen (todellisuudessa kyse on ollut päivistä). Epävakaa persoonani on saattanut antaa minulle kykyä heittäytyä tälläisiin muutoksiin. Sitä on aina vaikea tulkita onko se nyt ollut se epävakaus vai minä, koska kyseessä on samaa aikaa persoona ja sairaus.
Myös ulkonäköihanteeni vaihtuvat usein. Tällä hetkellä vahvat piirteet kasvoissa viehättävät. Omat kasvoni tuntuvat pelkältä muodottomalta pullamössöltä esim. Billie Piperin särmikkäiden poskien rinnalla. Joskus viehättää juuri sellainen pieni viattomuus ja tyttömäisyys, joskus vahvana naisena oleminen. Toisena päivänä haluaa olla Dita von Teese, toisena Ruby Rose. Yhtäkkiä haluaakin pitkät luonnollisen väriset hiukset, hetken päästä viehättääkin railakkaat värit ja lyhyt piikkisika.
Olen puhunut tästä terapiassakin. Kuinka se oikeasti raastaa. Kun peilistä katsoo jotain täysin muuta mitä haluaisi nähdä eikä siltikään tiedä mitä oikein haluaisi olla kun huomenna se on taas jotain muuta. En tiedä onko siihen tunteeseen ratkaisua. Kokeeko kukaan muu tällaista? Olisi upeaa tietää onko yksin tämän epämääräisen ulkonäkösäädön kanssa.
Oman kehonkuvan kanssa sitä on harvoin sinut. Aina on jossain liikaa tai liian vähän. Tätä ei varmaan moni nuori ihminen tajua, mutta nyt kun olen 52 niin tykkään itsestäni vaikka se oma keho rapistuu ja osoittautuu petturiksi monessa suhteessa. Mitä aikaisemmin sitä oivaltaa olevansa kaunis, sitä pitempään siitä tunteesta ehtii nauttia. Sä olet oikeasti ihana ja kaunis nuori nainen <3
Ite olen muutoksien kanssa ennemminkin liian arka kuin vauhdikas, enkä jaksa välittää rumuudestani. Itseni etsiminen hukasta on kyllä muuten aika tuttua. Eli jotain hyvin samaistuttavaa sun tekstissäsi on, tällaiselle vastakohdallekin. Teikkis osaa kirjoittaa. Sanoo sun aivot mitä tahansa, musta oot kaunis ja ihana. Voimia!
Olen ollut pitkään sanaton luettuani tämän tekstin. Pohtinut mitä siihen haluan vastata. Enkä oikein vieläkään tiedä. Olen hämmentynyt.
Sain diagnoosin epävakaasta persoonasta muutama vuosi sitten , tarkalleen tammikuussa 2013. En jostain syystä ole kovinkaan perehtynyt siihen, mitä kaikkea tähän liittyy – melko välinpitämätöntä. Jotenkin kuvittelen muka olevani niiltä asioilta suojassa, kun elän tietämättömyydessä. Mutta, mutta…
Olen itsekin aivan hukassa oman ulkonäköni kanssa. Kauneusihanteeni muuttuu joka toinen päivä. Hiukseni ovat kokeneet kovia, kun niitä pitää koko ajan olla vaalentamassa, jotta saisi taas kokeilla uutta shokkiväriä, vaikka viikko sitten halusin tavalliset ruskeat hiukset. Ensi viikolla tukka voi olla taas toisen värinen. Todennäköisesti onkin. En ikinä tiedä, minkä värisillä hiuksilla menen illalla nukkumaan, jos saankin kesken päivää jonkin idean (pakkomielteen?). Olen myös kerran leikannut koko tukan pois, koska ahdisti. Lävistyksiä laitan samojen impulssien mukaan. Tatuointeja mietin minäkin sen pari päivää. Ja suorastaan kiukuttaa, jos en pääse itseäni tarpeeksi nopeasti toteuttamaan.
Olen itsekin puhunut terapeutilleni tästä asiasta. Nuorempana nämä kokeilut ja jatkuvat hiusmuutokset oli helppo laittaa nuoruuden piikkiin ja haluun kokeilla erilaisia tyylejä. Nyt 27-vuotiaana olisi ihana löytää se oma juttu, jota lähteä toteuttamaan. Ei toivoakaan. Terapeuttini mukaan etsin vielä sitä juttuani, mutta olen hieman skeptinen.
Hämmentävää, että kahdella tuntemattomalla ihmisellä, joita yhdistää diagnoosi, voi olla niin samanlaista käytöstä. Se on myös lohduttavaa. :)<3