Makaan sängyllä hänen vierellään. ”Mitä mietit?”, hän kysyy. ”Voisitko sää joskus tehä mun kanssa vähän jotain hardcorempaa?”. Hiljaisuus, huokaus. ”En tiedä uskallanko tehä sun kanssa mitään rajumpaa, koska sulla on tuo paniikkihäiriöjuttu”.

Nousen ylös. Minua hävettää. Ei ”tuo paniikkihäiriöjuttu” saisi olla tiellä. Mutta silti se on. Kaikki päätökset ja teot pitää tehdä ”tuon paniikkihäiriöjutun” pohjalta. Ärsyttävää. Ja noloa.

Pari iltaa sitten minun teki mieli viiltää. Se tunne kesti kuitenkin vain muutaman sekuntin. En tiedä mistä se tuli. ”Kaikki vihaa mua, kuolen yksin, mulla ei ole yhtäkään oikeaa ystävää”, ajattelin. Sen jälkeen tunne katosi. Ihan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Nauroin ajatukselle, olipas typerä. Eivät minua kaikki vihaa, en minä yksin kuole. Silti pieni pelko jää taustalle että tunne tulee takaisin. Ja silloin teen jotain.

Markkinointi kurssilla menee hyvin. Olen rakastunut siellä oleviin ihmisiin. Halailemme, juttelemme, nauramme. Luonnonlapsi, josta puhuin edellisessä tekstissäni, kyselee melkein joka päivä minulta voidaanko tehdä jotain koulupäivän jälkeen. Hän oli toissapäivänä kylässä kämpilläni. Makasimme karvamatolla ja joimme teetä. Tuntuu hassulta kun joku aktiivisesti kyselee minulta mitä minulle kuuluu ja voidaanko nähdä. Minä olen aina ollut se aktiivinen osapuoli, joka kyselee nähdäänkö.

Menimme eilen kurssiporukan kanssa metsään leikkimään. Juoksimme luonnonlapsen kanssa kilpaa muiden edellä ja hypimme vastaantuleviin lehtikasoihin. Tämä syksy on kaunis. Olen iloinen.