Viime viikonloppu meni hyvin. Aurinko paistoi, sain tehdä töitä. Töiden jälkeen sain kutsun illaksi yksille jatkoille. Kävin kaverin kanssa yhdessä ilmaistapahtumassa tanssimassa. Söimme jäätelöä, joimme pari drinkkiä terassilla. Sen jälkeen lähdimme molemmat näille jatkoille ja tutustuimme aivan huikeisiin ihmisiin. Olen vasta tutustumassa tähän kaveriin, joka oli seuranani. Tähän mennessä hän on tuntunut kuitenkin tosi mahtavalta seuralta ja meillä on todella paljon yhteistä. Yksi yhteinen asia on paniikkihäiriö.

Tämä viikko alkoi ihan mukavasti. Suunnittelin toisen kaverini kanssa syksylle teatteriprokkista, kävimme rannalla. Arvioimme siellä paidattomia miehiä hihitellen. Uin ja ajelin autolla. Kotona tein ihan itse lettuja ja pizzaa. Menin yöksi yhdelle tyypille, jonka kanssa minulla on vähän niin kuin ”friends with benefits-suhde”. Valvoimme aamukolmeen nauraen ja heittäen huonoa läppää. Nukahdin, mutta hän teki vielä jotain juttuja tietokoneella. Havahdun jossakin vaiheessa siihen että hän tulee sänkyyn viereeni ja halaa minua. Aamulla otan häneltä suihin.

Tiistai ja keskiviikko ovat ihan hemmetin tylsiä päiviä. Makaan kotona sängyssä, katselen telkkaria. Käyn moikkaamassa äitiä.

Torstaina istun taas terassilla. Seuranani on vanha tuttuni ja hänen kaksi kaveriaan. Kaikki tuijottavat puhelinta, pelaten Pokemon Go:ta. Itse en ole siitä kauheammin kiinnostunut. Yritän olla sosiaalinen ja kyselen tuttuni kuulumisia. Sitten kyselen hänen kavereiltaan että mitäs he tekevät elämässään, muuta kun pelaavat Pokemonia. He kertovat. Kyselen lisää. Pokemon Go vie kuitenkin voiton. Yksi heistä kuitenkin sanoo että he kuulivat tutultani että olen tosi outo tapaus. Katson tuttuani kysyen.

”HYVÄLLÄ tavalla tosi outo!”, tuttuni korjaa.

”Ja ylpeä siitä”, sanon.

Silti minua hieman harmittaa. Se on ihan fine jos sanon itse ensimmäisenä että olen outo, mutta tuntuu jotenkin kurjalta kun joku ehtii ensin. Ja onko se outous juuri se asia mistä minä tahdon olla tunnettu?

Perjantaina huomaan olevani taas kipeä. Jo toinen kerta tässä kuussa. Kuudes kerta kolmen kuukauden aikana. Totean että tämä ei ole ihan normaalia ja menen lääkäriin. Lääkäri ehdottaa poskiontelotulehdusta ja lähettää kotiin lääkekuurin kanssa. Matkalla kotiin saan autossa paniikkikohtauksen. En kuitenkaan aja autoa tien sivuun vaan jatkan ajamista. Minähän en pysähdy ennen kuin olen kotona! Kohtaus ei onneksi kuitenkaan kestä pitkään. Minun oli tarkoitus lähteä illalla teatteriin, kyyneleet silmissä perun lippuni. Katson kauhukomedian Cabin in the Woods. Ihan viihdyttävä. Nauran pari kertaa ääneen leffan aikana, se tuntuu hyvältä.

Huomaan että exäni on poistanut minut facebook-kavereistaan. Samoin myös ex-kaverini jonka kanssa exäni petti minua. Minua ahdistaa…. Minun olisi pitänyt olla se joka poistaa heidät kavereista facebookissa. Ja mitä hittoa? Vielä muutama viikko sitten kun törmäsin exääni, hän pyyteli kaikkea anteeksi ja hoki että hän kaipaa minua. Ja hän suuteli minua. Älkää ymmärtäkö väärin, en todellakaan tahdo palata yhteen hänen kanssaan. Se oli yhtä helvettiä. Mutta silti…tavallaan kaipaan häntä. Outoa.

Illalla saan vieraan, yhden tyypin jonka tapasin tosiaan viime viikonloppuna niillä jatkoilla. Teen meille teetä ja hän istuu huoneeni karvamatolle. Hän nauraa sotkuiselle huoneelleni, minä nauran hänen kanssaan. Hän pistää myös merkille todella vanhan telkkarini ja DVD-laitteeni. ”En tykkää uudesta teknologiasta”, selitän. Juttelemme monta tuntia. Kerromme erilaisia faktoja toisistamme. Hän kysyy huonoja puoliani. Kerron paniikkihäiriöstäni. En ole ikinä tykännyt hiljaisista hetkistä keskustelujen välissä, joten aina kun hiljennymme molemmat, rupean hihittämään. Hän sanoo että se on aika ihanaa. Kello on kaksitoista yöllä kun saatan hänet bussipysäkille.

Aamulla oloni on yllättävän hyvä. Käyn suihkussa ja lähden käymään isällä. Tarjolla on grilliruokaa. Juttelemme sairastelustani. Äitipuoleni ehdottaa että kyseessä voi olla virus. Tai sitten kämppämme on homeessa. Ruoan jälkeen nappaan isän leffahyllystä kasan kauhuelokuvia ja lähden kotiin.

Katson kotona elokuvat REC ja Kuolleiden aamunkoitto. Kämppikseni saapuu kotiin äidiltään kotiin, vaihdamme pikaisesti kuulumisia ja sen jälkeen hän katoaa omaan huoneeseensa.

Nyt vähän heikottaa taas ja hikoilen kuin pieni sika. Toivon todella että tää sairastelu olisi pian ohi. Ensi viikolla pitäisi lähteä Joutsaan vetämään yhtä workshoppia, mihin minulla ei ainakaan tällä hetkellä ole kauheasti motivaatiota. Wish me luck.