Äiti heittää minut ja veljeni juna-asemalle aamulla. Olemme lähdössä koko perheen kanssa viettämään juhannusta mökille Kuopioon, mutta valitettavasti kaikki eivät mahdu autoon, joten minä ja pikkuveli menemme edeltä junalla. Veljeni ei ole kauheammin matkustanut junalla, joten hän on todella innoissaan. ”Kivointa on olla täällä just sun kanssa!”, hän hehkuttaa minulle.

Matka menee nopeasti ja kivuttomasti. Nautimme molemmat ohi menevistä maisemista ja toistemme seurasta. Veli napataan asemalta mökille, mutta itse jään vielä pariksi tunniksi pyörimään Kuopion keskustaan. Ostan torilta makkaraperunat ja istun suihkulähteen reunalla niitä nauttien. Katselen ympärillä olevia ihmisiä ja kuuntelen joidenkin keskusteluja. Ihastelen kaunista säätä. Käyn myös teellä kahviossa ja vaeltelen puistoissa ja torilla. Vaihdan pari sanaa yhden torikauppiaan kanssa.

Lopulta minutkin haetaan mökille. Syömme, juomme, saunomme. Katsomme televisiota. Saan idean että tahdon lähteä huomenna juhannustansseihin. Kukaan muu ei innostu. Yritän löytää netistä itselleni seuraa.

Aamulla lähden käymään isän kanssa isoisän haudalla. Hautausmaalla on jännä tunnelma. En ole kauhean uskovainen ihminen….tai sitten olen. Joskus tuntuu siltä että en usko oikein mihinkään, ja joskus taas tuntuu siltä että uskon kaikkeen. Hautausmaalla kuitenkin tuntuu siltä että kommunikoisin kaikkien siellä lepäävien ihmisten kanssa. Kyselen mielessäni heidän kuulumisiaan, pahoittelen sitä että he ovat kuolleet. Kerron itsekin mitä olen tehnyt edelliset päivät. Kukaan ei ole koskaan vastannut, mutta silti minulla on tunne että joku kuuntelee ja ilahtuu siitä että minua kiinnostaa tietää näitä asioita.

Mökillä syöminen ja saunominen jatkuu. Sisareni tahtovat laittaa minun hiukseni ja meikkini. Saan yllättäen myös seuraa juhannustansseihin. Entinen lapsenvahtini/äitini kummityttö kyselee voiko hän liittyä seuraani. Kyllä voi!

Meillä ei ole edes kauheasti ikäeroa, hän on vain kaksi vuotta minua vanhempi. Emme ole nähneet toisiamme varmaan seitsemään vuoteen. Illalla kohtaamme Kuopion keskustassa, meillä molemmilla on kaupasta ostetut kukkaseppeleet ja vaaleanpunaista huulikiiltoa. Lähdemme kävelemään ja vaihdamme kuulumisia. Selvitää että olemme molemmat eronneet hiljattain, käymme kumpikin psykologilla ja käytämme samoja ahdistuslääkkeitä (jee, samiksii?). Muistelemme myös menneitä ja kerromme mitä perheillemme kuuluu. Hän on ihanan positiivinen persoona (”masentavista” yhtäläisyyksistämme huolimatta)!

Ilta alkaa ihanasti. Kohtaamme mielenkiintoisita ihmisiä (parin tyypin kanssa pääsemme puhumaan jopa espanjaa), tanssimme ja laulamme Kaija Koon tahtiin. Liitymme erään jätkäporukan seuraan, ja yksi heistä päätyy pussailemaan seuralaisen kanssa. Tunnen itseni yhtäkkiä todella vastenmieliseksi. Miksei kukaan pussaile minun kanssani? Miksei kukaan jätkä ole edes yrittänyt tulla puhumaan minulle tänä iltana? Kaksikko vaihtaa numeroita, ja mitä myöhemmäksi mennään, seuralaiseni vaihtaa kolmen jätkän kanssa puhelinnumeroita. Häntä kehutaan kauniiksi, herttaiseksi ja uskomattomaksi näyksi. Onhan hän toki sitä, en kiistä. Mutta entä minä sitten?

Seuraavana aamuna menemme kauppaan ja rannalle. Ilma on aivan ihana! Iltapäivällä palaan takaisin mökille herkuttelemaan. Kerron äidille eilisestä murheesta että kukaan ei yrittänyt iskeä minua, periaatteessa kukaan ei ole koskaan yrittänyt iskeä minua. Minä olen aina ollut se joka tekee aina ensimmäisenä aloitteen. Äiti vaan nauraa ja sanoo ”miehet vaa pelkää vaikutusvaltasia ja ylikauniita naisia”. Katson itseäni peilistä. En tunne itseäni lainkaan sellaiseksi. Ja eikö eilinen seurani sitten muka ollut ylikaunis ja vaikutusvaltainen?

Katsomme illalla leffan ja annan taas sisarusten tehdä minulle lettejä. Katselen ennen nukkumaan menoa vielä laiturilla auringonlaskua ja kuuntelen vastarannalta tulevaa musiikkia. Oloni on ihana.

Palasin tänään kämpille hyvällä fiiliksellä ja mummin lahjoittama kalakukko kainalossa. Voisi lähteä vielä käymään rannalla kämppiksen kanssa.

Mites teidän juhannus meni?