Ulkopuolinen Usvatar

Tulen kotiin ja huomaan että kämppikseni ei ole paikalla. Tekstaan ja kysyn missä hän menee. ”Linkissä”, hän vastaa. ”Matkalla minne?”. ”Helsinkiin”. Kaveriporukkani on lähtenyt Helsinkiin ilman minua juhlistamaan lakkiaisia. Matka on kuulemma ollut extempore, joten sen vuoksi minua ei ole pyydetty mukaan. Silti ajattelen että taas tässä kävi näin.

Viime viikolla sama kaveriporukka lähti meidän kämpältämme kaupungille shoppailemaan. Kysyin myöhemmin kämppikseltäni miksei minua oltu kutsuttu. Silloinkin kyseessä oli kuulemma ollut extempore juttu….. vaikka olin kyllä ollut samassa tilassa heidän kanssa kun asiasta puhuttiin.

Pari vuotta sitten teatterikaveriporukkani järjesti juhlat, jonne minua ei oltu kutsuttu. Kyselin ihmisiltä haluavatko he tulla minun luokseni viettämään iltaa, mutta kaikki vastasivat että heillä oli muita suunnitelmia. Yksi kaverini jopa kertoi että hänellä on seuraavana päivän leikkaus, jota varten hänen täytyy nukkua hyvät yöunet, joten hän jää mielummin kotiin lepäilemään. Hänkin kuulemma oli näissä juhlissa. Kun kysyin miksei minua oltu kutsuttu, kaverit vain tuijottelivat toisiaan hokien ”tuon piti kyllä kutsua sut…mää luulin että se oli sun homma….mää kyl taisin laittaa sulle viestiä asiasta…”

Ylä-asteella silloinen paras kaverini alkoi polttamaan ja juomaan, hän värjäsi hiuksiensa ja muutti pukeutumistyyliään rajusti. Hän alkoi haukkumaan minun vaatteitani, muita kavereitani, sekä harrastuksiani. Kun en suostunut enää viettämään aikaa hänen kanssaan, hän ihmetteli kovaan ääneen mikä minun ongelmani on kun en kestä pientä kritiikkiä.

Tapasin 16-vuotiaana leirillä uuden parhaan ystäväni. Olimme kolme vuotta todella läheisiä, jaoimme toisillemme kaiken. Vaikka olimme ulkonäöllisesti ja luonteeltamme aika erilaisia, tunsin silti jonkinlaista kuuluvuutta tämän ihmisen kanssa. Valitettavasti ystävyyteemme muutti yhtäkkiä muotoaan kun hän sairastui masennukseen ja yritti itsemurhaa. Kävin hänen luonaan sairaalassa, kirjoittelimme toisilemme melkein päivittäin. Kesän jälkeen hän lakkasi pitämästä yhteyttä minuun. Yhtenä marraskuisena iltana uskaltauduin kysymään häneltä facebookissa olenko tehnyt jotain väärin. Hän kertoi ettei ollut koskaan pitänyt minusta oikeasti, hän oli aina esittänyt minun seurassani, eikä hän tahdo tavata minua enää.

Tutustuin yhtenä kesänä tyttöporukaan, jossa kaikki olivat minua pari vuotta vanhempia. Se ei kuitenkaan tuntunut haittaavan, koska huumorintajumme oli aikalailla sama. Meillä oli aina hauskaa yhdessä. Pikku hiljaa meidänkin yhteydenpitomme alkoi lipsua. Minut kutsuttiin tyttöjen yhteisynttäreille, mutta en henkilökohtaisten menojen takia päässyt tulemaan paikalle. Tytöt olivat kuulemma jutelleet juhlissa että hyvä kun en ollut tullut paikalle, olen niin outoa ja kiusallista seuraa.

Viime syksynä taas yksi tärkeimmistä kavereistani päätyi pettämään minua poikaystäväni kanssa.

”Onko sulla sun elämässä ketään joka kysyy sua ikinä minnekkään? Tai kysyy oikeasti kiinnostuneena mitä sulle kuuluu ja kuuntelee mitä vastaat?” psykologini kysyy. Pudistan päätäni. Ei, ei ole.

3 kommenttia

  1. Venla sanoo:

    Asutko Jyväskylässä? Mietin vaan tota linkki-sanaa. Olisi kiva tutustua suhun, koska mulla ei ole kavereita varmaan vähän samoista syistä kun sulla. ~w~

Kommentointi on suljettu.