Löydän itseni aamupäivällä keskustasta. Suuntaan kohti lempikahvilaani kaveri matkassa, jonka kanssa en ole jutellut kunnolla kuukausiin. Vierailin kyllä hänen valmistujaisissaan, mutta eihän siellä kauheasti sanoja tullut vaihdeltuja. Otan yhtä lempiteetäni ja lempi suklaabrownietani. Totean tarjoilijalle että minulla on Helsingissä ollessani ollut jopa ikävä tätä paikkaa. Tarjoilija hymyilee ja kiittää.

Juttelemme monta tuntia ja kertaamme mitä meidän elämissämme on tapahtunut. Emme mistään älyttömän vakavista asioista, ja eniten keskusteluaiheemme suuntautuu ihastumiseen, seurusteluun ja poikiin. Kaverini on ihanan avoin ja positiivinen, hän innostuu melkein kaikesta mitä sanon. ”Sun elämäs on ihan uskomatonta! Sä teet niin siistejä juttuja!”, hän hehkuttaa.

Hänen pitää valitettavasti poistua kuitenkin piknikille. Lupaan saattaa hänet. Piknikkipaikalla huomaan että kaverini seurana on muitakin tuttujani. Kysyn voinko jäädä. ”Joo, totta kai!”. Tunnen kuitenkin itseni nopeasti ulkopuoliseksi.

”Hei, muistatko sää ku me viimeks nähtiin ja….?”

”Viime viikolla ku me käytiin siellä…”

Onhan minulla joitakin kavereita joita joskus näen ja se on ihanaa. On hyvä kun on jotain sosiaalistaelämää, enkä ole täysin yksin! Olen siitä todella kiitollinen, uskokaa! Näen näitä kavereita vain todella harvoin, ja yleensä sen aloitteen näkemiseen teen minä. Kukaan ei ikinä pyydä MINUA minnekkään mukaan. Ja koska näen näitä kavereita todella harvoin, puhumme todella harvoin mistään syvällisistä asioista. Huonot kuulumiset jäävät varjoon.

Tuntuu siltä että kavereiden näkemisestä on tullut minulle kuin karkkipäivä lapselle. Sitä aina odottaa innoissaan, ja kun lopulta pääsee näkemään toista, se on ihanan spesiaalia ja siitä yrittää parhaansa mukaan nauttia kuin viimeistä päivää. Ei tahdo ajatella että kohta se karkkipussin tyhjä pohja taas näkyy! Tahtoo nauraa ja pitää kokemuksen positiivisena! Ja kun karkkipussi on vihdoin tyhjä, pitää ruveta odottamaan sitä seuraavaa. Se ei kuitenkaan tule heti, karkkipussi ei kuulu arkipäivääni, se tulee silloin kun on tullakseen.

Toki karkki on huonoa hampaille, ja jos näkisin samoja kavereita koko ajan, kyllähän siinä hermo varmaan menisi. Minusta on vaan surullista se että kaverisuhteeni ovat harventuneet nykyään yhä enemmän ja enemmän, ei ole oikein ketään kelle puhua. Positiivisista tai negatiivisista asioista. En tiedä ymmärsikö kukaan huonoa metaforaani, mutta jatketaan…Tahtoisin jonkun ihmisen jolle voisin lähettää tyhmän kissan kuvan ihan muuten vaan, tai jonkun jolle voin soittaa itkien kun siltä tuntuu. Minua suorastaan hävettää nykyään pyytää ihmisiä kanssani minnekkään, koska ajattelen aina ”ei se mun kanssa minnekkään tahdo lähteä”.

Kotiin palatessani olen väsynyt, mutta levoton. Tahtoisin lähteä jonnekkin, mutta samalla en tahdo. Tahdon mennä kuolemaan sänkyyni, mutta samalla tahtoisin lähteä lenkille. Tahtoisin lähteä baariin iskemään jonkun ja harrastamaan villiä seksiä, mutta samalla tahtoisin vain lihoa ja katsoa telkkaria. Tunnen etten ole saanut tänään mitään aikaan, olen turha ihminen, mutta samalla tunnen että olen kiivennyt tänään Mount Everestin päälle ja keksinyt parannuskeinon syöpään. Tahdon itkeä, tahdon nauraa. Minua vituttaa, minua hymyilyttää. Tahdon soittaa kaverilleni ja pyytää halia, tahdon viiltää, tahdon huutaa, tahdon juoda teetä, tahdon selata facebookkia…. Tahdon nukkua, mutta tahdon myös valvoa.