Too much information

Sähköpostiini on tullut kaksi kutsua pääsykokeisiin kahdelle eri alalle. Molemmat ovat samana päivänä, samaan kellon aikaan, mutta eri puolella kaupunkia. Postiluukusta tipahtaa info-paketti autokoulun kolmosvaiheesta. Minun pitäisi lähteä puolen tunnin päästä tanssitunnille, jonka jälkeen minun täytyy käväistä kaverin synttärijuhlissa. Huomen aamuna pitäisi herätä aikaisin yhdelle kurssille. Pitää vielä äidin kanssa sopia millon tulen käymään heillä sunnuntaina, pitää treenata autolla ajamista samalla kun käyn siellä. Selaan kalenteria ja yritän aikatauluttaa seuraavaa viikkoani. Minusta alkaa yhtäkkiä tuntua siltä että flunssa saattaa olla iskemässä. Ei, ei nyt. Pyydän. Ahdistaa. Juuri kun tämän viikon alussa kerkesin hurraamaan sitä etten ole hetkeen kokenut suurta ahdistusta. Hitto.

Saavun tanssitunnille. Hengittelen syvään, yritän löytää asentoa jossa minulla olisi mukava olla. Saan tunnin ajaksi unohdettua ahdistukseni ja sen että oloni on hieman kuumeinen. Tunnin jälkeen vaihdan päälleni juhlavaatteet, meikkaan ja lähden kaverini synttäreille. Istumme juhlissa kuistilla, kaikki polttavat, kaikilla on vaaleat hiukset, jotka on kiharrettu. Kaikilla on päällään musta toppi ja valkoinen takki, tai valkoinen toppi ja musta takki. Minulla on tumman ruskeat hiukset, keltainen toppi ja farkkutakki. En polta, hörpin välillä lonkeroani, mutta joudun toteamaan että nyt ei tee mieli. Laitan kaverilleni viestiä voiko hän hakea minut pois juhlista. ”Emmää mikään taksi kuule ole”, hän vastaa vihaisesti. Ihmiset ympärilläni puhuvat tekoripsistä. Menen sisälle soittamaan itselleni oikean taksin. Ahdistus alkaa paisua sisälläni. Taksi ajaa pihalle. Lähden, eikä kukaan edes huomaa.

Kun saan suljettua kämppäni oven, paniikkikohtaus iskee. Itken, huudan, hyperventiloin, kaadun lattialle. Tekstaan kurssinpitäjälle että en taida olla kykeneväinen tulemaan paikalle huomenna. Kurssinpitäjä ei usko. Itkuni on todella hysteeristä. Yritän hiljentää itseäni, jotta naapurit eivät säikähdä, mutta se vaan pahentaa oloani. ”On se aika outoa tälleen viime minuutilla perua. Johtuuko tää siitä kun henkilöt X ja X tulee kanssa tälle kurssille?”. X ja X ovat siis minun entisiä ystäviäni, jotka katkaisivat välit minuun koska olin kuulemma liian outo ja nolo. En ollut edes oikeastaan ajatellut tätä asiaa. Hoen kurssinpitäjälle että olen sairas, enkä ole työkykyinen. Lopulta hän armahtaa minut.

Kelaan päässäni päivän aikana tullutta informaatiota. Se on ihan liikaa. Aivan liikaa. Liikaa informaatiota. Too much information. Kelaan näitä asioita koko viikonlopun ajan, yritän välillä ajatella jotain muutakin, mutta ajatukset silti palaavat aina näihin asioihin. Mitä teen pääsykokeiden suhteen? Autokoulun? Tahtoisin käydä kummassakin pääsykokeessa, mutta kokeisiin lukeminen ahdistaa. Ajaminen autolla ahdistaa. Tekstaan äidilleni. Hän soittaa ja hokee sitä että en selvästikkään ole vielä valmis asumaan yksin. En ole kykeneväinen hoitamaan omia asioitani. Hän pyytää minua muuttamaan takaisin kotiin. En sano sitä ääneen, mutta pieni ääni päässäni haukkuu äidin pystyyn. Ämmä.

Makaan puolet viikonlopusta sängyssä itkien. Pyydän yhtä kaveria kylään, hän lupaa tulla. Mutta hän ei tule. Minuun sattuu. Sattuu niin paljon, etten pysty edes käsittelemään sisälläni olevaa kipua. Viillän itseäni vähän. En itsemurhahakuisesti, yritän saada vaan ahdistukseni loppumaan. Olen tähän mennessä rauhoittanut vähän, oloni on kuitenkin edellinen hieman kuumeinen ja heikko. Tuleva viikko ahdistaa. Pelotta. Hävettää.

2 kommenttia

  1. Rölliina sanoo:

    Jestas ku kirjoitat hyvin ja osaat kuvailla ahdistuksentunnetta! Oon kade ku jaksat kuitenkin yrittää tehdä asioita, se on mun mielestä hyvä. Ite ku meen liian monesti siihen, etten ees viitsi yrittää/jaksaa.. Harmillista lukee, miten voimakkaasti ahdistus tulee sitte ku tulee :/ Tsemppiä ja voimia sulle! <3

    • Usvatar sanoo:

      Iso kiitos sinulle!(:
      Mukava kun joku lukee näitä minun tekstejäni 😀 <3

Kommentointi on suljettu.