Heippahei ja anteeksi, etten ole tänne paljoa kerennyt tai jaksanut kirjoitella. Minulla on ollut hirveästi kaikkea menoa ja tekemistä, nojoo ja stressiä ja ahdistustakin etten ole viitsinyt paljoa kirjoitella. Kuitenkin nytpä päätin taas tulla kirjoittelemaan kun on muutakin asiaa kuin vain ahdistusta tai stressiä. Olen meinaan oikeasti aika ylpeä itsestäni, tai ainakin tyytyväinen siihen, että tähän ollaan tultu, vaikka olen vielä ihan vaiheessa parantumisen ja muunkin kanssa niin silti nyt kun näen jo myös paljon hyvää elämässä, niin haluan myös iloita siitä. Vaikka jokainen päivä on edelleen jokseenkin selviytymistä ja taistelua omien ajatuksien ja pahan olon kanssa niin nykyisin jo tuntuu, että onhan nämä päivät paljon muutakin.

Mutta! Mennäänpäs tän päivän asiaan. Vielä hetki sitten en siis olisi uskonut pystyväni siihen, mihin tänään pystyin. Viimeiset monta vuotta olen ajatellut, etten enään koskaan tule pystymään liikkumaan ilman kauheaa kipua tai nauttimaan liikkumisesta. Viimeiset yli kaksi vuotta olen ollut niin huonossa kunnossa, että melkeimpä tuskin olen pystynyt edes pitämään itseäni hengissä ja suojassa omalta itseltäni. Vielä reilu puoli vuotta sitten olin niin huonossa kunnossa, että tuskin pysyin elossa tai jaksoin edes nostaa päätä ylös tyynystä, en uskonut näkeväni enää seuraavaa kesää enkä sitä ajatellut haluavanikaan nähdä. Liikkuminen ja kaikki muukin sattui ja tuntui pakonomaiselta niinkuin se on vimeiset melkein kolme vuotta tuntunut. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että ähän on tultu. Vaikka monena hetkenä tuntuu epätoivoiselta ja olo on välillä sietämätön, niin en olisi enään ikänä valmis palaamaan takaisin siihen, mitä vielä hetki sitten oli. Vaikka jokainen päivä on edelleen vaikea, niin nyt voin jo sanoa etten haluaisi enää heittää elämääni menemään, enkä oikeastaan tällä hetkellä vaihtaisi enää päivääkään pois. Jokaisessa päivässä on jotain hyvää ja jotain opettavaista huolimatta siitä onko päivä ollut huono vai hyvä. Välillä on vaikea muistaa, miten huonossa kunnossa olen niin kauan ollut ja sitä, miten vaikeaa oli ottaa ensimmäinen askel kohti parempaa. Jokainen askel kohti parempaa on ollut ja on edelleen vakea, mutta askel askeleelta olen lähempänä sitä, mihin haluan päästä eli tervettä ja onnellista elämää. Tällaista elämää laihuus ja täydellisyyden tavoitteleminen ei koskaan tuonut, en saanut sen enempää hyväksyntää tai hyvää oloa, päinvastoin. Hyväksyntää ja hyvää oloa olen alkanut saada vasta nyt kun hyväksyn itseni paremmin ja olen itselleni armollisempi. Tiedän olevani rakastettu ja myös osaavani rakastaa. Tiedän ansaitsevani elää ja olla onnellinen ihan kuten kaikki muutkin. Vaikka usein vieläkin taistelen ristiriitaisten ja rankojen asioiden kanssa niin syväälä sisälläni tiedän tuon totuuden. Päässäni on edelleen miljoona vaikeaa ja rasittavaa ajatusta, mutta nykyään myös niiden käsittely on helpompaa. Täydellistä elämää en enää edes halua, sillä tiedän, ettei sellaista olekaan tai jos olisi, niin se olisi todella tylsää.

Vaikka syömishäiriön, masennuksen, ahdistuksen ja ainaisen stressin kanssa eläminen on rankinta mitä olen ikinä kokenut tai luultavasti tulen kokemaan niin tiedän, että tämän kaiken jälkeen olen vahvempi kuin koskaan olisin voinut kuvitella olevani. Olen päässyt jo pitkälle ja olen siitä rehellisesti ylpeä, vaikka matkaa on vielä vaikka muille jakaa ja pahoja ajatuksia kestettävänä niin nykyään uskon itseeni ja vaikka tuntuu etten jaksa niin tiedän jaksavani taistella, päivästä toiseen. Vaikka välillä tuntuu niin väärältä, että miksi juuri minä niin silti olen myös monesti sanonut, että huonomminkin voisi olla. Olen tyytyväinen, että olen vielä täällä ja jaksan elää sekä jopa nauttia elämästä joskus, se kun ei minulle mikään itsestäänselvyys ole.

Joidenkin mielestä tämä voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta minulle tämä on suuri asia. Olen edelleen sairas enkä itsekään oleta, että nyt olisin jotenkin terve tai muuta. Olen vain tyytyväinen siihen, miten hyvin olen päässyt eteenpäin toipumisessa niin lyhyessä ajassa, niin pitkän paikallaan junnaamisen jälkeen. Muutoman ylikunnon, hirvittävän pakkoliikuntahelvetin jälkeen ja kaikkien näiden sairauksien tuottamista ongelmista huolimatta juoksin tänään hyvillä mielin ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen nauttien 11 kilometriä porin päivän yyterin piikki juoksussa. Aikani oli mielestäni hyvä ja myös sijoitukseni oli mieltäni lämmittävä. On ällistyttävää, miten kunto joka minulla joskus monia vuosia sitten on palautunut vain kroppaa kuuntelemalla ja itseään hoitamalla, en siis ole harjoitellut pitkillä juoksulenkeillä tai hirveällä rääkillä. Tämä matka ei merkannut minulle juoksuna sinänsä paljoa, vaan enemmänkin palkinto itselleni siitä, että olen hoitanut itseäni ja saanut paljon aikaiseksi oman vointini kannalta. Eniten nautein siitä, että sain tuntea oloni hyväksi, enkä rääkännyt itseäni. Voin rehillisesti sanoa, että nautein siitä juoksusta, tunsin tekeväni jotain mitä haluan tehdä ja joka minua motivoi. Minua ei sattunut mihinkään, enkä ajatellut, että minun pitäisi voittaa joku muu. Halusin voittaa itseni, halusin tuntea oloni mukavaksi ja halusin motivoida itseäni taas jaksamaan jatkaa parantumista ja itseni hoitamista. Aion tästäkin lähtien olla rääkkäämättä itseäni pakkoliikunnalla tai pakkomielteisellä urheilulla, eihän siitä hyötyäkään ole. Jos liikkuu vain pakosta ja vain saavuttaakseen jotain, niin eihän siitä mitään tule. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että olen ollut itselleni armollinen ja hoitanut itseäni, sekä luottanut siihen, että kun annan itseni parantua ja annan itselleni aikaa niin siten hyvä tulee. Enkä nyt tarkoita vaan fyysistä kuntoa, vaan ihan kokonaisvaltaisesti kaikkea, liika yrittäminen ei johda mihinkään, on pakko antaa itselleen armoa vaikka se untuise kuinka väärältä. Armollisuus itselleen ei koskaan tuo mitään muuta kuin hyvää.

Haluan vielä lopuksi sanoa, että en tästäkään lähtien aio rääkätä itseäni tai tavoitella yhtään mitään huippujuoksu kuntoa vaan olen edelleen kaikinpuolin parantumisen kanssa kesken, enkä ole henkisesti, saatika fysisestikään kokonaan palautunut. Minulla on vielä paljon matkaa terveeseen, stressittömään ja ahdistuksettomaan elämään. Masennuksenkin kanssa on vielä paljon tekimistä, samoin syömisen kanssa, mutta ei sitä voi ikuisesti pelätä, että jos ja jos, jos en pystykään, jos en onnistukaan. Tuota jos jos ajattelua tulee harrastettua liian usein, mutta päivääkään en ole katunut sitä, että annoin itselleni luvan parantua, enkä ajatellut että jos en onnistukaan. Sairauden pillin mukaan eläminen olisi ehkä tuntunut helpommalta jatkaa, mutta vaikeampi tie, eli päätös alkaa parantumaan on silti kannattanut enemmän ja kantaa pidemmälle, ihan terveyteen asti. On vain pakko uskaltaa, ainoastaan niin voi jotain saavuttaa. Tämäkin kokemus antoi minulle taas lisää uskoa itseeni ja motivaatiota jatkaa parantumista. Tänäänkin olen niin kiitollinen siitä, että olen vielä elossa ja jaksan olla itselleni armollinen joka päivä. Vaikka välillä on toivoton olo, niin kakesta selvitään, aina tulee se parempi päivä. Itseensä pitää aina uskoa ja itselleen pitää aina olla armollinen.

Mukavaa tulevaa viikon alkua kaikille ja muistakaa luottaa itseenne ja olkaa armollisia itsellenne JA toisille!❤