Ajattellin nyt tehdä kirjoituksen siitä, miten mun kevät on mennyt. Nyt keväällä on siis tapahtunut paljon kaikkea ja parantumiseni on ensimmäistä kertaa sairauteni aikana oikeasti edennyt. Minulla on luonnoksissa melkein valmis kirjoitus siitä, millainen tähän astinen taipaleeni syömishäiriöisenä on ollut. Ajattelin kuitenkin, että oppisitte tuntemaan minut paremmin ja tajuisitte mistä juurikin nyt on kyse jos kirjoittaisin vähän lähikuukausista. Ajattelin kirjoittaa kuukausi kuukaudelta lyhyesti miten minun parantumiseni alkoi siis ensimmäistä kertaa ikinä etenemään kunnolla. Se mitä kerron on vain osia kaikesta, mutten kaikkea haluakaan täällä jakaa.  Jos sinulla on minua loukkaava mielipide ja haluat tuomita parantumistyylini ja minun elämäni nyt niin pyytäisin sinua olemaan lainkaan lukematta. Olen tällä hetkelle todella herkkä sille, että joku tuomitsee minut. 

Tekstistä tulee pitkä, vaikka kuinka tiivistäisin, hups😃

🎀

Tammikuu: Tammikuussa kaikki asiani olivat sekaisemmin kuin ikinä, tajusin olevani masentunut ja syömishäiriön kanssa junnasin edelleen paikallani. Olin työssäoppimassa päiväkodissa ja siellä pystyin jotenkuten olemaan vaikka se olikin todella kuluttavaa, työpäivän jälkeen olin niin väsynyt, etten jaksanut enää mitään. Tammikuu meni tiivistetysti täysin masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön pillin mukaan.

Helmikuu: helmikuun alku meni aivan kutem tammikuu, olin todella väsynyt, stressasin kaikesta, en saanut nukuttua, en pystynyt syömään ja myös valehtelin kaikesta. Näin myöhemmin nolottaa kuinka paljon olenkaan valehdellut kaikesta. Helmikuussa en kertonut totuutta syömisestä, liikkumisesta enkä oikeasta olostani. Kerroin kaiken olevan ”ihan hyvin” vaikka tosiasiassa saatoin olla päivän syömättä, liikkua koko päivän ja stressata asioista niin, että itkin itseni joka ilta uneen. Helmikuussa oli myös syntymäpäiväni ja työharjoittelu päättyi. Syntymäpäiväni aikoihin ajattelin saavani motivaaatiota ja sainkin, mutta olin vaan niin syvällä, syvemmällä kuin koskaan, että olisin tarvinnut jonkun ketö minut pysäyttää kun itse olin liian väsynyt ja sairauksien vanki. Helmikuussa piti palata kouluun, mutten pystynyt. Yritimme keksiä keinoa miten saisi minut tajuamaan tilanteen vakavuuden. Käytiin koulussa palaverissa, sain sairauslomaa ja mitä vielä. En kuitenkaan saanut itseäni pysähtymään. Olin aivan pohjalla ja saatoin liikkua koko päivän ja syödä vain silloin kun äiti näki. Olin todella stressaantunut, ahdistunut eikä mistään tullut mitään. En pystynyt näkemään ketää ihmistä ja stressasin jos piti lähteä kotoa muualle kuin liikkumaan. Ahdistus oli koko aikaista ja helmikuun loppu taisikin olla pelkkää itkua ja huutoa. Helmikuu on tähän mennessä ollut elämäni hirvein kuukausi.

Maaliskuu: Maaliskuussa tilanne oli täysin holtiton, syöminen oli tullut mahdottomaksi ja panttasin syömisiäni koko päivän kunnes illalla söin. Kaikki oli kääntynyt hetkessä masennuksen ja syömishöiriön pompotteluksi ja olin aivan hukassa. En tienmyt miten olla kun on masentunut, missään ei ollut hyvä eikä mitään saanut tehtyä. Koko kroppani oli niin väsynyt, ettei olisi jaksanut yhtään mitään. Sairauksien sanelemana pakotin kuitenkin itseni jaksamaan. Sitten lähdimme perheeni kanssa Rukalle laskettelu reissulle, siellä oli pakko olla muiden kanssa, syödä hyvin ja puhua ihmisille. Yhtenä iltana sain todella pahan raivokohtauksen ja luulin, että jos en nyt kuole niin tapan itseni. Onneksi äiti oli viereisessä huoneessa. Silloin tajusin, ettei mikään voi jatkua enää entisellään. Kaikki oli täysin sekaisin, en tiennyt enää mistään mitään, olin vain katse alaspäin kulkeva zombi. Masennus, ahdistus ja syömihäiriö olivat yhdessä vieneet minut täysin pimentoon. Loppu reissusta en muista paljoakaan, muistan vain ajatelleeni, että kun pääsen kotiin niin uskaltaudun pyytämään apua keinolla millä hyvänsä!

Kun tulimme kotiin reiissultamme, en kuitenkaan uskaltanut pyytää muutomaan päivään apua tai sanoa muuta kuin ”ihan hyvin menee joo” vaikka en edes itse tiennyt mitä tein. Pakko myöntää, etten edes muista mitä tuolla viikolla tapahtui. Sitten tuli kuitenkin näiden päivien jälkeen torstai. Sen torstain muistan ikuisesti. Silloin minulle riitti. Olin niin jumissa, ahdistunut ja peloissani, etten saanut enää edes henkeä, pelkäsin, luulin elämäni tulevan pian loppuun ellen olisi uskaltanut sanoa mitään. Muistan ikuisesti kun luhistuin lattialle äitini eteen, silloin sanoin kaiken, huusin ja itkin. Itkin hysteerisesti kaiken mitä ulos mitä halusin sanoa, silloin tajusin viimeisen kerran, että tämä oli tässä. Olin saanut tarpeekseni, en jaksanut enää nousta jos jouduin vielä jatkamaan elämistä itseni vankina. Olin muuttunut kokonaan sairaudeksi enkä nähnyt mitää keinoa päästä pois. Onneksi tuli tuo hetki jolloin sain itkettyä ulos kaiken, aivan kaiken. Tilanne oli mennyt niin pahaksi, ettei minua voinut jättää yksin, en edes halunnut olla yksin kun en olisi pystynyt hallitsemaan itseäni hetkeäkään.  Minulla ei ollu paikkaa missä olisin pystynyt olemaan tai käsittelemään ahdistustani. Yritin viettää päiviä mummolassa, yksin kotona ja yritin käydä muutomaa tuntia koulussa, kuitenkin tuloksetta. Halusin yrittää parantua ja olin valmis tekemään mitä vain, jotta pystyisin lopettamaan sairauden kierteen. yksin en siihen kuitenkaan pystynyt. tarvitsin apua ja pyysinkin sitä. en kuitenkaan ollut valmis menemään osastolle, eikä täällä porin seudeulla oikeastaan olekaan syömishäiriö-yksiköitä joihin olisin päässyt tai ollut valmis menemään. Päätin kuitenkin alkaa parantua ja näinkin valoa tunnelin päässä, kun vihdoin olin saanut pyydettyä apua. Päädyimme monien huutojen ja itkujen jälkeen siihen, että äitini haki takiani vuorotteluvapaata. Hieman noloa myöntää, mutta se oli oikeasti ainoa vaihtoehto jonka koin mahdolliseksi. Olin tuohon aikaan niin jumissa eten pystynyt näkemään ketään ihmisiä ja olin ahdistunut aivan koko ajan. Tajusin kokoajan lisää asioita jotka olibvat olleen pielessä jo pitkään, masennuin ja surin entistä enemmän kun tajusin kuinka sairas olin ja kuinka paljon minulla oli tekemistä edessä. Kaikki tuntui mahdottomalta, päätin kuitenkin edelleen pärjätä ja tehdämahdottomasta mahdollista. Päätin parantua.

Huhtikuu: Kun huhtikuu alkoi, aloin taistella tehdäkseni muutoksi. Taistelin kokoajan itseni kanssa saadakseni itseni pysymään tolpillani aamusta iltaan. Muistan monet kerrat kun huusin metsässä toivottomana kuinka sairas olin ja kuinka vaikeaa oli ymmärtää tehdä muutosta. Olin päivät kotona äitini kanssa ja podin huonoa omaatuntoa siitä, etten käynyt koulussa. En kuitenkaan siti ymmärtänyt, etten ollut koulukuntoinen ja olin täysin siinä kunnossa, että minun olisi pitänyt mennä sairaalaan, olin kuitenkin päättänyt pärjätä kotona. Huhtikuu meni suurilta osin siinä, että yritin tajuta asioita joita piti muuttaa ja muuttaa niitä. Onneksi äitini jäi kotiin kanssani joka helpotti asioitani todella paljon, en pystynyt huolehtimaan itsestäni oikeastaan ollenkaan. Olin kokoajan väsynyt ja nälkäinen, en kuitenkaan antanut vielä kunnolla itselleni lupaa olla ja hoitaa asioitani kuntoon. Kaikki tuntui ylitsepääsemättön raskaalta ja vaikealta. Oikeastaan opettelin taas vähän kaikkea uudelleen, opettelin taas syömään kunnolla ja huilaamaan joskus. Niin oudolta kun se kuulostaaki, niin olin kokonaan hukannut taidon huilata ja pakkoliikuin todella paljon, myös syömiseen liittyvät asiat olivat todella sekaisin ja siihenkin jouduin keskittymään todella paljon. Huhtikuun lopussa alkoi hieman asiat lutviutua kohdilleen ja aloin kokea, että minä vielä joskus selviän tästä, tämä loppuukin joskus, eikä syömishäiriö viekkään  minua mennessään. Huhtikuun lopussa sain myös paljon motivaatioita, kun näin ensimmäisen kerran nykyisen parhaan ystäväni joka asuu toisella paikkakunnalla, hänen kanssaan olimme jutelleet jo kauan ennen kuin tapasimme.

Toukokuu: Toukokuuni meni aika nopeasti, vaikka päivät tuntuivat viikoilta niin silti kuukausi jotenkin hujahti. Toukokuussa jaksoin edelleen jatkaa parantumista vaikka se tuntuikin vaikeimmalta mitä maailmassa voi olla. Tähän mennessä olin jaksanut jo yli kuukauden ihan oikeasti yrittää saada asioitani järjestymään ja se oli minulle pisin aika jota olin koskaan sairauteni aikana jaksanut yrittää huolimatta huonoista ja vaikeista hetkistä. Vaikka olin edelleen aivan hukassa niin päätin painaa eteenpäin. en muista paljoakaan yksityiskohtia toukokuusta, toukokuuhun kuului paljon epätoivoa, toivoa, itkua, ahdistusta, itsensä vihaamista ja paljon muita erikoisia tunteita ja asioita. Toukokuun aikana puhuin paljon minua vaivanneista todella kipeistä asioista äitini kanssa. Sain kerrottua monista kiusaamista tapahtumista ja monista asioista jotka minua painavat lapsuudesta asti, muunmuassa siitä, että olen syyttänyt vanhempieni erosta asti itseäni aivan kaikesta mitä minulle tai läheisilleni tapahtuu ja on tapahtunut. Toukokuussa tajusin myös paljon lisää asioita joita minulla on työstettävänä jotta voisin olla terve. Fyysinen ja henkinen väsymykseni painoi toukokuussa todella kovasti ja teki kaikesta todella vaikeaa, en jaksanut yhtään mitään. Toukokuussakin oli kuitenkin valon pisaroita kun käväisin koulussa ja näin muutoman kerran parasta ystävääni. Nämä valon pilkahdukset saivat minulle toukokuussa paljon lisää motivaatiota jatkaa oikealla tiellä.

Miten asiat siis nyt ovat?

Niin, miten asiat ovat? Sitä kysyn itseltäni monta kertaa päivässä. Lähiaikoina (tarkoitan siis ihan lähiviikkoja) elämääni on kuulunut oikeastaan samaa kuin viime kuussa, erotuksena se, että tiedän nyt paremmin kuinka väsynyt voi ihminen äärimmillään oikeasti olla. Olen antanut itselleni paremmin luvan olla jaksamatta ja huilannut enemmän sekä henkisesti mutta tietysti myös fyysisesti. Fyysisesti en halua sen enempää jaaritella kroppani muutoksista tai muusta, mutta olen skarpannut paljon myös syömisen suhteen ja kun annan itseni olla nälkäinen ja luvan kropalle kertoa mitä se haluaa, olenkin nälkäinen joskus melkein koko ajan, mahani on välillä pohjaton. Parantujan kroppa kaipaa todella paljon ravintoa niin pitkän kidutuksen jälkeen, muutenkin tietysti jokaisen ihmisen kroppa kaipaa ravintoa jo pelkästään jaksaankseen pitää ihmisen hengissä. Sitä on välillä vaikea käsittää ja joskus tuntuu kuin olisin aivan sekaisin päästäni väärään suuntaan. Myönnän, että vielä on paljon parannettavaa ja tiedän tämän prosessin jatkuvan vielä vuosia, mutta olen päässyt jo eteenpäin tai ainakin alkua pidemmälle! Rehellisesti kertoen olen todella TODELLA väsynyt henkisesti ja myös fyysisesti. Toisina päivinä jaksan enemmän ja toisina en oikeastaan mitään. Stressaan todella helposti kaikista asioista ja pienikin ylimöäräinen stressin aihe saa minut sekoamaan. Parantuminen on vaikean asia mitä olen ikinä koittanut, se on kaikkea muuta kuin ”syöt vaan niin paranet” ”ei tässä oo mitään mist masentua, kaikkihan on hyvin” tai ”huilaat vaan niin kyllä se siitä” ”älä stressaa hei, kyl kaikki järjestyy” ei ei ei. Parantuminen on taistelua sairauksia vastaan joka ikinen päivä. Joka aamu herään aivan väsyneenä ja raahaan itseni vaikeuksien kautta aamupalalle välillä itkun saattelemana ja välillä jaksan jopa vitsaillakin jotain. Päivät menevät tällä hetkellä lähinnä arkisiin asioihin ja voimien keräämiseen, joskus tuntuu hyvältä kun jaksaa muutakin. Toisinaan syöminen tuntuu vaikeammalta kuin mikään, toisinaan mahani tuntuu pohjattomalta ja pystynkin syömään vaikka ja mitä. Tosinaan ruuan ja herkkujen valitseminen ja syöminen tuottavat tuskaa, tosinaan sekin menee kuin ei mikään olisi. Sellaiset pienet arkiset tilanteet tuntuvat todella ihanilta ja niiden avulla jaksaa taas seuraavaan. Kuitenkin usein illalla tajuan kuinka paljon kroppani huutaa ruokaa ja usein iltaisin pystynkin paremmin ajattelemaan järkevästi. Syön kuitenkin päivittäin kunnolla ja syömiseni onkin parempaa kuin kukaan varmaan uskoisi😃 (hemmetin luulot ja uskomukset joita ihmisillä on). Kokoajan huomaan uusia asioita joiden kanssa pitää tehdä töitä, kokoajan tajuan enemmän kuinka paljon olen itseäni kiduttanut ja mitä kaikkea olen menettänyt, kokoajan voimani ovat vähissä ja kokoajan niitä pitäisi jaksaa kerätä lisää jotta voisi jaksaa aina päivästä toiseen. Joskus tiedän mitä jaksan ja toisinaan en. Usein monien ihmisten näkeminen saman päivän aikana on todella haastava, koska ihmisten seurassa oleminen verottaa todella paljon voimia. Kuitenkin minulla on myös ihmisiä joiden kanssa tunnen oloni todella pirteäksi ja normaaliksi! Sellaisten ihmisten kanssa oleminen on tällä hetkellä yksi suurimmista iloistani! Nyt lähikuukausina myös välit siskooni ovat parantuneet todella paljon joka on parantanut myös oloani huomattavasti! Tosin olen myös menettänyt monta ystävääni näille sairauksille kun en ole yksinkertaisesti jaksanut pitää yhteyttä kuin muutomaan.

Hetkinä jolloin masennus, ahdistus ja syömishäiriö hyökkäävät kaikki kerralla minua vastaan on todella vaikea olla menettämättä hermojaan ja järkeään,  kun olen vähänkin väsynyt tai joutunut käyttämään voimiani johonkin mihin ne eivät olisi riittäneet niin hermoni menevät, silloin tuntuu ettei minusta ole mihinkään ja silloin en jaksa olla itselleni armollinen, silloin ei tunnu mikään auttavan. Onneksi hermojen menetyksestä on aina selvitty ja riidoista ja raivoista aina on jotain opittu. Lyhykäisyydessään minulla menee siis vaikeasti, mutta kuitenkin toiveikkaasti ja oikeastaan myös hyvin. Sen voisi kai tiivistää siihen, että sekavasti menee.😃 Vaikka minulla on vaikeampaa aikaa kuin ikinä, niin on myös valoa tunnelin päässä! Olen tajunnut, etten ehkä olekaan ikuisesti sairauden vanki, tämä loppuukin joskus!💪 vaikka tulevaisuus tuntuu vaikealta ja pelottavalta asialta, sekä joskus tuntuu etten tule ikinä pärjäämään, niin uskon, että kyllä mikä tahansa elämä tälläisen väsymyksen ja pahan olon voittaa! Joka ilta kun menen nukkumaan olen todella väsynyt ja kaikkeni antanut, vaikka en olisi tehnyt mitään fyysisesti rasittavaa, niin jaksaminen henkisesti fyysisesti ovat molemmat niin kortilla, että joka ilta on kaikkensa antanut olo. Parantuminen käy kieltämättä aivan kokopäiväisestä työstä, vaikkei aina uskoisikaan ja ulkopuolisen on vaikea sitä ymmärtää, niin psyykkisistä sairauksista parantuminen vie ihmiseltä kaiken mitä hänellä on antaa ja vähän vielä ylikin. On vain pakko jaksaa päivästä toiseen eteenpäin!❤

ei sateenkaarta ilman sadetta, eikä tähtiä ilman pimeyttä.💕

Tässäpä oli nyt sitten tälläinen ”pieni” kertaus mun kuluneesta keväästä näin päälisin puolin,oli jotenkin jännä muistella myös itse kuinka tässä on vihdoin muutosta saanut aikaiseksi. Tekstiä voisi jatkaa vieläkin ja kertoa yksityiskohtaisemmin, mutta en halua ihan kaikkea tänne jakaa.  Kulunut kevät on ollut elämäni vaikein, mutta myös luultavasti elämääni tähänmennessä eteenpäin vievin! Vielä on pitkä ja vaikea matka taivallettavana ja tiedän olevani vasta alkutekiöissä, mutta haluan nostaa esiin sen, että ensimmäistä kertaa koko sairauteni aikana en ole luovuttanut vaan jaksanut päivästä toiseen luovuttamatta. Nyt en olisikaan edes valmis luovuttamaan, en enää ikinä. En edes ymmärrä miten vielä alkutalvesta pystyin olemaan sellaisessa tilassa ja vielä salaamaan se?! Onneksi se on mennyttä.

”sä Noora pystyt siihen joka päivä, joka ikinen päivä sä nouset ja lyöt sun sairaukset lyttyyn etkä anna niille valtaa. Sun pitää rakastaa sitä pientä hippusta siitä Noorasta aina enemmän ja enemmän, sitä joka enää on jäljellä sun sairauksien alla, se Noora on se joka valloittaa tän maailman ja tulee olemaan onnellinen just sellasena kun se on. Kunhan se Noora vaan ensin on terve ja rakastaa itseään.”

Näin kirjoitti viestissä mulle eräs kaverini❤

Jaksetaanhan kaikki omilla tahoillamme ja jaksetaanhan kaikki olla armollisia itsellemme ja muille💕