Se itsemurha tuntui pahemmalta kuin kuolema.

kuviablogiiiiiiiiiin

 

18.4.2015 herään aamulla klo:9.02 ja katsoin puhelinta. 17 puhelua oli tullut yön aikana, tiesin jo mitä ne puhelut olisivat sisältäneet. Soitin heti sen puhelun, ”Tanja istu alas mulla on sulle ikäviä uutisia, hän oli yöllä hirttänyt itsensä”.

 

”Onko se kuollu??”

 

”Ei, mutta taistelee nyt teholla hengestään”

 

Muuta en siitä puhelusta muista. Olin niin shokissa, etten kyennyt edes itkemään. Päässä vain pyöri vain ajatus ” Ei…ei..ei tää voi olla totta. Juurihan mie menetin äidin. En kestäisi jos menettäisin nyt vielä siskoni. Keitä mulle sitten jää?” Muistan siitä päivästä sen, että soitin tunnin välein teholle, enkä edes tiedä minkä takia. Hänet oli vaivutettu nukutukseen.

 

” Mutta se lupasi ettei se jätä mua yksin”

 

Seuraavana päivänä päästiin teholle katsomaan. Koneet piippaili ja ja hengityskone teki työtänsä pumpaten happea hänelle. Sängyssä makoili pieni ja niin siro ihminen kaikissa niissä johdoissa, lepositeissä ja letkuissa kiinni.

 

Tanja tässä. Sun sisko”

 

Silloin aloin itkemään. Itkin niin paljon etten kyennyt enää kunnolla hengittämään.

 

”Miksi? Miksi sun piti mennä tekeen se”  päänsisäinen ääni huusi.

 

Hoitaja istui vieressä ja tarkkaili koko ajan monitoreja. ” Tuleeko se selviään tästä?” Kukaan ei osannut siihen vastata, tilanne oli erittäin kriittinen mutta vakaa. Sen verran oli tullut tietoa että hän oli saanut vaikean-aivovamman.  ”Mutta mitä se meinaa? Millälailla? Tuleeko se ikinä enään heräämään?”  Kyselin kaiken, Monitorien piippaus äänistä lähtien. Hoitaja ei voinut kertoa kaikkea koska lääkäri ei ollut silloin paikalla.

 

En ikinä ole rukoillut jumalalta mitään, mutta silloin rukoilin. ”Auta häntä selviämään”. Rukoilin äitiäkin avuksi, tein kaiken mitä ihminen vain pystyi tekemään.

 

Päiviä kului. Joka päivä istuin teholla siskoni vieressä vaikka hän vain nukkui. Muutaman päivän päästä unilääkettä alettiin lopettamaan ja alettiin odottelemaan heräämistä. Kaikki me läheiset oltiin vieressä.

 

”Hei me kaikki ollaan tässä vieressä, herää hei herää.”

 

Silmät aukeni, mutta ne veti ylöspäin, ei näkynyt kuin pelkät valkuaiset. Illalla oli joudutta laittamaan hänet takaisin uneen. Epätoivo oli läsnä koko ajan vaikka yritin pitää itseni kasassa ajatellen. ”kyllä se selviää. Se on ennenkin taistellut!”

kkkkkuviablogiin Joka päivä ahdisti tämä hissi matka.

 

 

Joka ikinen aamu ja ilta soitin osastolle vaikka kävin siellä päivisin.  Aina kysyin samat kysymykset. ”Onko hän reagoinut mihinkään ärsykkeisiin?”

”Ei ei ole.”

 

Päiviä kului ja välillä nukutusainetta taas lopetettiin. Joka päivä kuiskasin korvaan: ” Rakas sisko herää, sinun täytyy nyt herätä”. Silitin ja yritin kutittamalla ärsyttää jotta hän reagoisi. Silloin ne silmät aukeni ja katse katsoi suoraan silmiini, mutta se kesti vain hetken. ”Hyvä juuri noin, aukaise ne vielä kerran”.

 

Päiviä kului ja päivä päivältä silmät aukeni aina enemmän ja enemmän.

 

En muista kauan aikaa meni kunnes päätettiin kokeilla hengittämistä ilman hengityskonetta, apuna vain happimaski. Muutama päivä meni hyvin kunnes keuhkokuume tuli. Takaisin kiinni hengityskoneeseen ja nukutukseen.  Silloin lääkäri päätti, että tehdään trakestomian. Eli kurkun lävitse putki suoraan hengitystorveen.

 

Kului aikaa ja pikku hiljaa tulehduskin alkoi helpottamaan. Muistan silloin toivoneeni niinkin tyhmää asiaa, että olisi mennyt vaikka vain kävelykyky, mutta hän palaisi tähän päivään ja palaisi omaksi itsekseen.

 

Halusin saada takaisin sen saman siskon, kuka auttoi minua ja minä häntä.

 

Mutta valitettavasti kaikki ei mennyt niin kuin me kaikki oltiin toivottu.

Aikaa kului ja kuntoutusta yritettiin ja yritetään vieläkin. Hän on täysin kahden hoitajan avustettavana. Kävelee kävelylaitteella muutamia askeleita. Pyörätuolissa sidottuna ettei pääse vahingossa itseään loukkaamaan. Tunnistaa meidät omaiset, mutta kommunikointi on huonoa. Hän kyllä aina vastaa monotoonisella äänellä takaisin aina kyseltäessä jotain. Hän tulee koko loppuelämän olemaan täysin hoitajien avustettavana. Emme voi enään käydä niitä ihania keskusteluja mitä ennen kävimme. Olen tietenkin kiitollinen että hän on hengissä, mutta kuka haluaisi sellaista elämää että joutuisi olemaan vaikeasti-vammainen loppuelämänsä? Mistä tiedän että hänellä on nyt parempi olla?

Nämä ovat kysymyksiä joita käyn oman pääni kanssa päivittäin.

Screenshot_2016-04-15-00-04-13-1

 

kkuuuviablgiiinrakastan sinua aina sellaisena kuin olet <3

 

 

Tässä on pieni tarina masentuneen ihmisen tarinasta joka EI SAANUT  APUA kun sitä tarvitsi ja se kaikki päättyi tällaiseen tarinaan. Kaikki ihmiset ei todella saa apua vaikka sitä tarvitsisi. Kaikki paikat ovat täynnä ja saat jonottaa monia viikkoja ennen kuin pääset edes juttelemaan kenellekään.

 

Kyllä olen erittäin vihainen niille ihmisille ketkä ei auttanut silloinko sitä olisi tarvinnut. En syytä tietenkään ketään, mutta valtio voisi alkaa miettimään mistä asioista leikataan rahat pois. Mielenterveyshoito on ollut yksi niistä. Haluammeko tätä tulevaisuudessa?

 

Mutta miksi kirjoitin tuollaisen otsikon ” se itsemurha tuntui pahemmalta kuin kuolema”?

Kyllä se tuntui silloin pahemmalta. Kuolema on lopullista ja se päätyy siihen. Mutta me kaikki jouduttiin elämään päivä päivältä. Välillä oli toivoa ja välillä epätoivoa. Se oli henkisesti erittäin raskasta.

 

Itsemurhasta puhutaan että se on erittäin itsekästä.  Se on itsekäs teko, mutta sillä hetkellä ei ajattele muuta kuin sitä että pääsisi edes hetkeksi pois siitä ahdistavasta arjesta. Siitä mustasta tunnelista. Itsekin sen tiedän koska olen myös ollut siinä epätoivossa. Halunnut sen pahan olon pois keinolla millä hyvänsä.

 

Mutta minä sain apua, alkuun se oli vaikeaa, koska eihän siskonikaan sitä saanut, miksi siis minä sitä saisin? Muistan kerrankin huutaneeni yhdessä mielenterveystoimistossa kun siskoni sinne ei päässyt asiakkaaksi ja minä pääsin. Miksi? Sitä en tiedä.

Mutta kiitollinen olen nyt kun sain apua.

 

Muistakaa aina hakea apua ja jos tuntuu, että sitä apua ei saa niin huutakaa. Huutakaa että nyt jumalauta minä tarvitsen apua!

 

Älkää jääkö yksin taistelemaan pahanolon kanssa.

 

Ja vaikka itsemurha tuntuisi helpommalta ratkaisulta, sitä se ei ole….

 

elämääni voi seurata myös instagramissa nimimerkillä:  tagpu

 

terveisin: Tanja 🙂

 

12 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Erittäin raskas teksti ja sitä kyynel silmässä luin. Paljon voimia sulle ja siskollesi <3 <3

  2. Rapu sanoo:

    Vuosipäivä lähestyy,niin huomaan oman olon kanssa todella heikkenevän. Onneksi olen silloin vapaalla.

  3. Pauliina sanoo:

    Niin surullinen tarina. Juuri tuota itsekkin pelkäsin haaveillessani joskus kuolemasta. Että en pääsisikään pois vain jäisin elämään vajaata elämää. Toivon kamalasti tsemppiä siskollesi ja sinulle ja muille hänen läheisilleen. Hän on rohkea nainen. Sinäkin. ❤

  4. Yliskä sanoo:

    Voimia jokaiseen päivääsi ja toivoa, että joskus voisit kommunikoida rakkaan siskosi kanssa – keinolla tai toisella! <3 <3

  5. Mintti sanoo:

    Onpa surullista! Niin väärin että kaikki eivät saa apua silloin kun sitä tarvitsisivat… Voimia sulle <3

Kommentointi on suljettu.