Lasinen lapsuuteni.

Se joka aiheutti minulle missä nyt olen. Se joka on tehnyt minusta tämän ihmisen joka nyt olen.
Monille tämä aihe on erittäin arka asia. Joko itse sen tehneenä tai sen kokeneena. Helppo se ei ole varmasti kummaltakaan kohdalta katsottuna.

Minä olin siinä joka sitä joutui katsomaan, hyvinkin läheltä. Edelleen se tuntuu pahalta sanoa, mutta äitini oli alkoholisti. Joka kuoli siihen sairauteen v.2014. ”Taivaassa kaikki syntisi annetaan anteeksi” – tuolla lauseella saan jollakin tapaa helpotuksen olooni.

Lapsuudestani/nuoruudestani en juuri muista. Olen tästä asiasta kysellyt lääkäreiltä ja hoitajilta. Vastauksena siihen olen saanut, että ihmisen aivot kyllä muistavat ne asiat, mutta ne eivät ole siihen vielä valmiit. Aivot suojelevat sinua niiltä pahoilta asioilta ja antavat niiden tulla vasta silloin kun ihmisen mieli on tarpeeksi terve ja vahvalla pohjalla niitä ajattelemaan.

Elin lapsuuteni vielä ehjässä perheessä. Äidin alkoholin käyttö alkoi kun minä synnyin, olen siis kuopus meidän lapsista. Vanhempani erosi kun olin 12-vuotias. Juuri menossa ylä-asteelle, se aika on muutenkin nuorelle iso asia. Hyppy tuntemattomaan, uudet ihmiset ja uusi ympäristö.
Eron jälkeen minä halusin jäädä äidin kanssa asumaan. Koin jonkin laista velvollisuutta jäädä äidin kanssa, en halunnut hylätä häntä. Mutta se ei ollut hyvä asia, enhän sitä silloin tietenkään tajunnut.

Äitini oli piilojuoppo, hän ei ikinä juonut kenenkään silmien edessä, mutta pulloja löytyi aina mistä milloinkin, paljon. Pyykkikorista, Uunista, autosta ja vaikka mistä. Sen muistan, että hän oli selvin päin ja yhtäkkiä hän olikin hirveässä humalassa. Pienestä asti osasin jo tunnistaa milloin hän oli humalassa, vaikka en edes tiennyt mitä humala tai alkoholi oli. Muistan vain sen, että äiti muuttui eri ihmiseksi mitä hän oli.

En kokenut fyysistä väkivaltaa, mutta äidin miesystäviltä kyllä. Joskus kun menin ”riidan sovittelijana” väliin minkä takia sain itse turpaan. Heitettiin seinään ja perään huudettiin ” Älä sinä saatanan kakara tule siihen aukomaan!”. Mutta henkistä väkivaltaa senkin edestä kyllä koin äitini kohdalta.
Lapsuuteni oli turvaton. Äiti saattoi kadota moniksi päiviksi pois, en tiennyt missä hän oli ja tuleeko hän enää ikinä takaisin. Mutta näiltä reissuilta hän tuli yleensä poliisien kyydillä takaisin kotiin. ” Huh hän on hengissä”. Saatoin olla monta päivää syömättä. Niihin aikoihin aloin (yllättäen) myös laihtumaan hurjasti, olin n. 175cm pitkä ja painoin  vaivaiset 48kg.
Suojelin äitiäni ja hänen mainettaan kaikilta. En uskaltanut puhua koska näin kuinka hauras äiti oli. En halunnut satuttaa häntä. Olin se nuori tyttö joka joutui olemaan äiti äidilleen, huolehtimaan, silittämään päätä, ruokin, hoidin kun päätä särki. Rakastin häntä ehkä liiankin paljon ja rakastan edelleen, mutta anteeksi en ole vielä pystynyt antamaan. Sen aika tulee ajan kanssa. Äitini ei ollut paha ihminen, vaikka teki erittäin pahoja asioita, tämän olen vasta nyt aikuisiällä tajunnut. Hän oli sairas, mutta hän itse ei sitä tajunnut. En edelleenkään tiedä mikä sai hänet juomaan, Alkoholihan turruttaa aina jotakin toista oloa pois. Syitähän kyllä hän aina kertoi, mutta sitä oikeaa totuutta en ikinä saanut selville. Ehkä sitä ei ollutkaan?
Tämä oli vain erittäin pieni osa tarinaani alkoholistin lapsen elämästä. Halusin avata vähän menneisyyttäni joka on varmasti yksi suuri osa tämän hetkisen olotilaan johtavana tekijänä. Ennen pakoilin asioita, kannoin ”suojakilpeä” ylläni, ehkä liiankin pitkään. Mutta nyt se on laskettu alas ja haluan käsitellä asiat oikeasti, oikealla tavalla. En halua enään pakoilla.
En varmasti ole yksin tämän asian kanssa. Meitä alkoholistin lapsia on paljon. Sen tiedän, että se on arka aihe monille. Itsellenikin edelleen, mutta miksi sitä enää häpeäisin? Haluan auttaa ihmisiä ymmärtämään ja antaa ihmisille vertaistukea omilla kokemuksillani.
Asut sitten kerrostalossa, rivitalossa tai omakoti-alueella. Tietämättäsi ympärilläsi on heitä, alkoholisteja. Perheitä jotka kamppailevat tämän vakavan asian kanssa.

 

 

Alkoholismi satuttaa.

 

– Tanja 🙂

11 kommenttia

  1. Anne sanoo:

    Tanja ♡ Tiiän että sulle oli valtavan iso asia kirjoittaa tämä, mutta hitto vieköön oon niin ylpeä sinusta ♡

  2. Ellu sanoo:

    moikka! Eksyin blogiisi tänään 🙂 olet älyttömän vahva, oikeasti! Masennus on vakava asia ja pakko-oireinen häiriö on myös raastavaa. Jos joskus tahdot, kuulisin mielelläni lisää tuosta pakko-oireisesta häiriöstä, sillä itse kärsin samasta (vaikken ole ainakaan toistaiseksi saanut diagnoosia). Jos et halua avoimesti kirjoittaa asiasta, niin ohessa myös sähköpostini 🙂 vertaistuki olisi aika kiva!

    • Tanja sanoo:

      Hei Ellu!

      Ja kiitos ihanasta kommentista! 🙂
      Tarkoituksena on itseasiassa kirjottaa seuraavan postaukseen juuri tuossa pakko-oire häiriöstä! 🙂 joten ole kuulolla. 😉
      On ihana saada lisää lukijoita blogiini <3

  3. an-ri sanoo:

    Hei, Olipa jotenkin niin helpottavaa lukea tätä tekstiä. Sillä tiedän tasan mitä tarkoitat. Äitini oli myös alkoholisti. Olen monesti yrittänyt miettiä, miksen muista lapsuudestani juuri mitään. Ja taitaa juurikin olla niin, että vaikka muistissa se on, sitä ei ole tarvetta muistella. Minulla purkautui kaikki vuosien aikana kertynyt ahdistus ja jännitys paniikkikohtauksina ja reagoin hyvin herkästi ympäristööni. Olen sellainen tunnelman-haistelija. Huomaan heti, jos jokin asia on pielessä. Luulen, että se johtuu siitä että lapsena sai olla koko ajan valppaana ja varpaillaan. Piti seurata ja ennakoida tilanteita suojellakseen itseään.. Itse en asunut äitini saman katona alla, mutta silti suojelin häntä aina kun mahdollista. Lomat ja vapaat, jolloin äitini luona kävimme, olivat hyvin tapahtumarikkaita. Äitini kuoli 15-vuotta sitten ja voin sanoa, että aika parantaa rikkinäisen sydämen. Ei ehkä ihan ennalleen, mutta pikkuhiljaa jää vain ne kauniit muistot päälimmäisiksi, sitä antaa asioiden mennä, luopuu siitä taakasta mikä on turhana painolastina oman elämän elämiselle. Meillä jokaisella on oma kallisarvoinen elämä, ja juuri sinä itse olet elämäsi pääroolissa. Äidit on maailman parhaita, ja juuri se oma äiti on se paras itselle. Silti, on asioita joita lapsien ei tulisi saada kokea, ja vanhempien tulisi suojella pahalta. Sanonta, lapsuus on aikaa josta toipuu koko loppuelämänsä pitää niin paikkansa. Itsellä ahdistukseen ja paniikkiin on auttanut avoimuus. Olen alkanut puhua rohkeasti omista tunteistani ja pahasta olosta. Alussa se oli pelottavaa, mutta pian huomasin kuinka paljon tukea ja rakkautta ympäriltä löytyy. Juuri siksi, on upeaa että kirjoitat näin avoimesti, olen varma että tämä auttaa sinua eteenpäin, ja samalla autat meitä muita!

    • Tanja sanoo:

      Hei an-ri!

      Ja kiitos kommentistasi! 🙂
      On hieno saada kommentteja ja kertomuksia omista kokemuksista.
      pahat kokemukset lapsuudesta jättävät aina jälkensä. Kuten mainitsit nuista sinunkin sairauksista.
      Se varpailla oleminen on hyvinkin tuttu tunne. Sitä on koko ajan varuillaan ” mitä seuraavaksi tapahtuu” – olo.
      Olet myös erittäin rohkea kun uskallat asiasta kirjottaa ja puhua. Se ei ole monelle helppoa.
      Olen myös kuullut sanonnan että: ” Helpompi on antaa lapselle ehjä lapsuus kuin yrittää korjata rikkinäistä aikuista” ja se kyllä on totta. Niin kuin kirjoitit, äiti on aina lapselle se tärkein. Olisi se minkälainen äiti tahansa.:) Aika parantaa haavat, mutta arven se aina jättää.

      terkuin: Tanja 🙂

  4. Oona sanoo:

    Kosketti todella paljon tämä teksti! Itsellänikin tarkoitus avata jossain vaiheessa lapsuuttani jossa olin myös ”omalle äidilleni äiti” joka sairasti vakavasti ja josta varmasti juurtaa muistot nykyhetkeen ja sairauteeni. <3 kiitos!

    • Tanja sanoo:

      Hei sielunsiskoni! <3 🙂

      Mielenkiinnolla jään odottamaan postausta!

  5. Maija sanoo:

    Rankkoja asioita olet kokenut. Hyvä että pystyt niitä täällä työstämään. Valoa kevääseen!

  6. saman kokenut puoliso a sanoo:

    Hei, Tanja. Kirjoituksesi on todella koskettava. Ihmettelet, miksi äitisi joi. Siihen on vain yksi syy. Hän sairasti alkoholismia, ja se aiheuttaa pakonomaisen juomisen. Hän ei itse mahtanut sille mitään. Sairaus on sellainen asia, ettei se ole kenenkää syy. Eihän ketään syöpäsairastakaan syytetä ja kysellä, miksi menit sairastumaan. Toivottavasti tämä tieto hieman helpottaa oloasi

    • Tanja sanoo:

      Kiitos irene kommentistasi! 🙂 Joo alkoholismihan on sairaus ja loppuvaiheessa se menee siihen pisteeseen, että ihminen ei jaksa enään välittää. Se on surullista.:( Mutta kiitos vielä viestistäsi. 🙂

Kommentointi on suljettu.