Ihan tavallinen aamu. On vapaapäivä ja heräsin n. 10.20. Miehu oli lähtenyt jo jumpalle ja Miky kömpi rinnan päälle nuolemaan naamaa, kuten joka aamu. Hitaan tahmeasti mieleni ryömi ulos unen syövereistä, olin juuri ollut laskemassa mäkeä alas kengillä ja vauhti oli niin hurja, etten saanut pysähdyttyä mäen alla, vaan vauhti vain jatkui ja risteys oli tulossa vastaan… Nahkeasti uni alkoi hävitä mielestä ja tämä todellisuus alkoi hahmottua. Tulipa nukuttua taas myöhään, mutta vaikka kuulin miehun liikuskelevan, en saanut itseäni pois unesta.

Olin mennyt nukkumaan ihan hyvissä ajoin, joskus 10 maissa illalla, ja unessa olin varmaan jo ennen yhtätoista. Ja ihan sikeästi nukuin. Silti nukuin taas näin myöhään. Unta vain tarvitsen valtavia määriä, se joskus harmittaa ja joskus on kademieli heitä kohtaan, jotka jaksavat nousta vaikka kasilta joka aamu ihan itsekseen… Mutta mikäs teen.

Luin kännykästä Facebookia ja Instagramia herättääkseni silmäni, siinä kesti noin 20 minsaa. Sitten paijailin koiria jotka kiehnäsivät mielissään mun kyljessä ja nauttivat aamurapsuistaan. Meni vielä noin 10 minsaa ennenkuin sain itseni niin hereille, että laskin Mikyn sängystä lattialle (sillä on huono selkä, joten se ei saa hyppiä mistään alas). Pixu hyppäsi itse. Miky meni heti aarrekasansa luo eteiseen ja alkoi leikkiä mun hanskoilla. (Sen aarteita on mun hanskat, villasukat, hyvin kaluttu luu ja pari pientä leluhiirtä).

Mä menin aamupesulle ja laitoin vaatteet päälle. Siinä touhutessani huomasin, että olo on todella raskas ja kaikki tuntui hitaalta ja vaikealta – eli taas tällainen päivä. Joskus aamulla on ihan ok olo, ja tietää että päivässä on potentiaalia. Joskus on näitä hyvin tahmeita ja jäykkiä ja uupuneita aamuja, jolloin tietää että päivän suunnitelmat voi hyvin unohtaa. Pelkkä oleminen on tässä olotilassa ihan riittävästi.

Lähdettiin koirien kanssa aamulenkille ja se oli juuri niin vaikeaa ja raskasta kuin kuvittelinkin. Askel ei meinannut nousta ja syke oli ihan liian korkea. Kävely oli hidasta ja mahdollisimman vähäeleistä. En juuri jaksanut nostaa katsettani maanpinnasta. Sikäli hyvä, että bongasin kevään ensimmäisen voikukan joka kasvoi kirjaston seinustalla. Nappasin siitä kuvankin. Jaksettiin kiertää vain pikkulenkki kirjaston ympäri. Oli kylmä ja halusin päästä nopeasti sisälle kun tuntui että voimat hiipuivat liian nopeasti. Hoputin koiria kotia kohti.

Kotona otin koirilta valjaat ja piti istua eteisessä pitkään ja tasata hengitystä ja kerätä voimia. Jaksoin seinistä pidellen mennä keittiöön ja laitoin koirille aamuruuat. Sen jälkeen itselle äkkiä maustamatonta jugurttia ja muroja, en jaksanut muuta. Lapioin ruuan sisääni ja toivoin että se hieman kohentaisi oloa. Menin sohvalle lepäämään ja nostin Mikyn syliin, Pixie tuli ihan siihen viereen. Jäin tuijottamaan seinää, en jaksanut edes ottaa kirjaa käteeni, saatikka avata tv:tä tai läppäriä. Olin vain siinä paikallani kunnes miehu tuli kotiin.

Miehu teki meille kunnon aamupalan, vaikka kello huitelikin jo puolenpäivän kieppeillä. Ruoka ei meinannut maistua, mutta pakko syödä että edes jotenkin jaksaa. Puhuminen oli myös työlästä. Silloin kun olen tosi uupunut en jaksa liikutta kunnolla leukaa, se ei vain liiku, ja silloin puhuminen on vaikeaa. Nytkin vain kuuntelin miehua, mutta olin huonoa keskusteluseuraa kun jaksoin vain kuunnella, mutta en vastailla tai osallistua keskusteluun. Join lasin suolavettä, silllä tuntui että se voisi auttaa jonkin verran. Eli litraan vettä lisätään kaksi tl suolaa, ja sekoitetaan. Se vastaa kehon suolapitoisuutta ja CFS-ihmisillä se voi auttaa moniin vaivoihin, sillä jostain syystä se auttaa nesteitä imeytymään ja tekee hyvää ja maistuu makealle. Nytkin se maistui hyvin ja meni makoisasti alas.

Nyt on ilta kun tätä kirjoitan. Vaikka oli todella uupunut päivä, siinä oli hyvää se, että voitin Kemikaalicocktailin kilpailussa Madarán SOS-sarjan uusia tuotteita! Ja miehu vei mut autolla Vantaalle, jotta sain haettua Yliopiston Apteekista lisää LDN-lääkettä. Sen verran jaksoin. Mutta haaveet kaikesta muusta piti jättää sikseen, en jaksanut käydä lenkillä, enkä tehdä fyssarin määräämää jumppaa, en jaksanut siivoilla enkä koskea niihin projekteihin mitä kotona piisaa. En jaksanut tänäänkään soitella ystäville enkä järkkäillä tapaamisia. En jaksanut lukea, tai katsoa leffaa. Nyt jaksoin avata koneen ja tehdä tämän, edes yhden pienen asian.