Mikäli olet seurannut blogiani jo kauemmin, olet saattanut lukea treenihurahduksestani tekstissä TREENIHURAHDUS. Mikäli seuraat minua instagramissa nimimerkin @apukku takaa, olet varmasti huomannut että olen todellakin hurahtanut treeniin.

Ehkä myös sen, että treenaamisen lisäksi noudatan nykyään myöskin tarkkaa ruokavaliota. Punnitsenkin miltei jokaisen lautaselleni päätyvän aineksen. Vihanneksia lukuunottamatta. Olen julkisesti dieetillä.

Siitäkin huolimatta, vaikka olen tyytyväinen vartalooni nykyiselläänkin. Olenhan jo nyt paremmassa ja timmimmässä kunnossa kuin koskaan ns. aikuisiällä, kuin myös paremmassa kunnossa kuin ikinä teininäkään. En ole oikeastaan koskaan jaksanut kamalasti stressata rasvaa kehossani. Miksi siis aloittaa nyt, elämäni parhaassa kunnossa tähän asti?

Olen kuitenkin huomannut kuinka paljon nautin treenistä ja sen tuloksista. Niin isommista treenipainoista kuin myös kasvavista muodoistani, nimenomaan lihaksina. Olen huomannut kuinka nautin siitä, kun näen lihasteni liikkeen treenatessani. Kuinka nautin siitä kun peilin edessä pullistelemalla näen oikeasti eron jännitetyn ja löysän käden välillä. Siispä tahdon hioa rasvaprosenttiani ihan hieman pienemmäksi, jotta näen lihakseni vielä hieman paremmin.

En kuitenkaan tahdo tulla rusinaksi. Enkä ainakaan keskity painoni pudottamiseen. En tahdo väen vängällä pienentää ympärysmittojani.

Minä tykkään olla muodokas. Ymmärrän toki, että jotta esimerkiksi vatsalihasteni varjot tulevat edes hieman paremmin esiin, vyötäröltäni tulee katoamaan vielä muutamia senttejä. Kuin myös olkavarteni ympäryksestä, reisistäni, takapuolestani ja kaikkein surullisimpana puolena rinnanympäryksestäni.

Kuulostaa muuten varmasti ristiriitaiselta olla tyytyväinen itseensä dieetillä.

Kuulen ja luen nimittäin aivan liikaa juttuja siitä kuinka ihmiset surevat löysiä vartaloitaan. Kuinka on pakko palata ruotuun että kehtaa pukea bikinit päälle kesällä. Kuinka ihmiset stressaavat ja itkevät mikäli senttejä tai kiloja ei ole kadonnut tiukasta elämänkurista huolimatta. Kuinka nahkakin nähdään läskinä.

Voi ihmisparat. Miksi ihmeessä ihmiset ajattelevat löysän olevan niin väärin? Miksi ihmiset kokevat olevansa huonoja ihmisiä kropan muotonsa takia? Miksi ihmiset tuomitsevat toisiaan vartaloidensa perusteella? Oli se vartalo nyt sitten liian muodokas tai muodoton tai löysä tai timmi tai lihaksikas tai mitä näitä muotoja nyt onkaan.

En nyt lähde kirjoittamaan mistä kaikista syistä korkea rasvaprosentti on ihmiselle vaarallinen. Veikkaan että suuri osa sen tietää. Voin kuitenkin kertoa että ulkonäköön tuo vaarallisuus tuskin liittyy millään tavalla. Ainakaan fyysisesti. Ihmiset ovat tehneet rasvasta henkisen ongelman ulkonäköpaineiden vuoksi. Ihan kuin terveysriskit eivät riittäisi.

Kumpa voisin vakuuttaa jokaisen rasvaprosentin omaavan ihmisen siitä, että sillä löysyysasteella ei ole yhtään mitään merkitystä. Kumpa jokainen oppisi tykkäämään itsestään oli se ulkonäkö muutoinkin mitä tahansa. Ei rasvaprosentin pitäisi vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen ja elämänlaatuun. Ellei sitten liikuta niissä ihan oikeasti suurissa lukemissa.

Olen nähnyt usein ihmisten puristelevan läskimakkaroitaan ja valittavan kuinka pitäisi tehdä jotain. Koska itsetunto. Ja sitten seuraavana päivänä se ihminen on tullut vastaan pullaa tai muuta herkkua mussuttaen. Kumpa jokainen ymmärtäisi, että sille vartalolleen voi tehdä jotain. Jos se nyt sitten niin kovin kerran ahdistaa. Jos tuntuu siltä että urheilullisuus ja terveellinen ruokavalio voisi olla se oma juttu.

Kenenkään ei pitäisi mielestäni aloittaa urheilua tai terveellistä ruokavaliota vain ulkonäön perusteella. Tämmöinen ajatusmalli saisi puolestani poistua ihmisten aivoituksista täysin. Sillä eihän ulkonäkö edes toimi hyvänä motivoijana pitemmän päälle. Ei, ellet nauti treenistä ja terveellisestä ruokavaliosta. Ja vielä kerran, miksi ihmeessä se ulkonäkö edes on niin kamalan tärkeä? Sitä voi viilata sitten kun perusasiat ovat jo kunnossa.

Jos tahdot syödä pullan tai muun herkun vatsamakkarat housun vyötäröltä röllöttäen, niin herranjestas syö! Ei se ole keneltäkään pois. Ei edes sinulta itseltäsi. Jos tykkäät pullasta enemmän kuin fitnessruoasta, homma on selvä. Kukaan tuskin edes huomaa sitä röllöttävää vatsamakkaraasi. Sinä vain. Tai jos huomaa, tuskin jaksaa ihan kamalasti jäädä pohtimaan kuinka huono ja laiska ihminen olet. Sinä sen itsellesi teet.

Oman elämäni pisin tietoinen herkkulakko on kestänyt huikeat 13 päivää. Liikun tällä hetkellä noin 10 kertaa viikossa. 6 salitreeniä ja 4 lenkkiä. Kävelen myös usein muutaman kilometrin matkan kaupungille. Tai noin kilometrin matkan ruokakauppaan. Salille kävelen aina sen noin kilomerin. Tämä tahti sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Jokaiseen treeniini lähden mielelläni. Minun ei tarvitse pakottaa itseäni liikkumaan. Tykkään siitä. Jos minua väsyttää, jätän treenin väliin ilman suurempia omantunnon tuskia. Suurempi vaiva minulle on pitää takapuoli kiinni penkissä sunnuntaisin. Normaaleina treeniviikkoina sunnuntai kun on lepopäivä. Koska lepääminen tekee kropalle hyvää ja näin jaksan taas treenata seuraavankin viikon.

Ruokani punnitsen koska en syönyt ennen tarpeeksi. Minun on pakko kytätä ruokamääriäni jotten nuukahda kuntosalilla tai lenkkipolulla. Joskus saatan unohtaa syödä ruokapuntarin kautta. Usein jätän syömättä puntarin kautta tarkoituksella. En ole niin fitnesshörhö kun saatan kenties ulkopuolisille vaikuttaa. Puntarilla minä vain varmistan että pysyn hengissä. Ennen söin nimittäin niin kovin vähän sitä terveellistä ruokaa, jonka korvasin sitten iltaisin herkuilla.

Tiedättekö, itselleni tämä diettaaminen ei edes tee tiukkaa. Syön nykyään paljon enemmän kuin ennen aikaan lihavempana. Nyt jaksan myös treenata paremmin. En olisi ikimaailmassa jaksanut muuttaa elämäntapojani näin suuresti vain ulkonäköni vuoksi.

Toivonkin ettei kukaan katso minun kuviani ja koe oloaan stressaantuneeksi ”Kun tuo nyt taas jaksoi lähteä treenaamaan”- tai ”Kun tuo näyttää paremmalta kuin ennen miksi en minäkin”- tyyliin.  Älä hyvä ihminen ajattele niin. Minulle tämä ainakin melkein kuin fitnesslaiffi tulee luonnostaan. Minä tykkään urheilla ja syödä pääsääntöisesti hyvin. Koska olen huomannut voivani näin paremmin.

Sen sijaan olen iloinen jos onnistun vakuuttamaan instaövereilläni edes yhden ihmisen siitä, että terveelliset elämäntavat voivat tehdä ihmisen onnelliseksi. Ajatelkaapa nyt, mitä minäkin olen elämässäni kokenut. Lukekaa vaikka muutamia blogini ensimmäisiä tekstejä muistin virkistykseksi.

Olisinko minä tässä nyt jos olisin syönyt miten sattuu, lätrännyt alkoholilla överisti, tupakoinut ja kohdellut reumaisia niveliäni huonosti keräämällä itseeni suuren määrän ylimääräisiä kiloja? Tuskin. Jaksan nyt elää aivan normaalia elämää, jopa täysin ilman reumaoireita.

Ei tämä ole kuitenkaan niin vakavaa. Kenenkään ei tarvitse liikkua peruskunnostaan huolehtiakseen näin paljoa kuin minä nyt. Kenties voisin kehittyäkkin vähemmällä. Minä vain tykkään liikkua, varsinkin nyt kun saan ruoasta siihen tarvitsemani energian. Ja aurinkokin paistaa!

Joskus myös otan herkuista vähän ylimääräisiä kaloreita ihan vain sielua ja mieltä varten. Ei se rasvaprosentti minulle nyt ihan niin tärkeä ole.

Ja jos jollakin teistä lukijoista on edelleen läskikriisi, niin minun mielestäni ainakin pulleakin on kaunista. Olin onnellinen ja omasin hyvän itsetunnon entisaikaankin, kun kropassani oli 12 kiloa enemmän rasvaa. Tottakai näytän nyt erilaiselta, kenties enemmän kauniilta siihen nähden mitä yleisesti pidetään kauniina.

Kumpa olisin kirjoittanut tämän tekstin tuolloin lihavempana. En kuulostaisi kenties niin tekopyhältä, jollaisena joku voi minua nyt pitää. Empäs hoksannut. Eihän dieetillä voi herranjestas sentään sanoa että pullukkakin on hyvä. Sanon silti. Hah! Uskokoon ken tahtoo.

Tuolloin isompana huomasin kuitenkin etten jaksanut punnertaa. Ymmärsin että leuanveto tuommoisella elopainolla oli mahdotonta lihasmassaani verrattuna. Minä tahdoin vetää leukoja. Eikä liikapaino ole pitemmän päälle hyväksi reumaanikaan ajatellen. Vaikken mikään suurensuuri koskaan ollutkaan.

Kunhan vain ihmiset pitäisitte itsenne terveenä jotta jaksatte elää täysillä. Liikunta ja terveellinen ruokavalio voivat auttaa siinä. Mutta älkää hyvät ihmiset stressatko. Ei kaikkien tarvitse jaksaa vetää leukoja. Mihin kummaan sitä taitoa edes normaalissa elämässä tarvitsee? Ja se läskimakkara. Ehkä lopetan tämän jaarittelun tähän.

🙂

Pauliina

Ps. Olen ollut huomaavinani että blogissani vierailee huomattavasti enemmän ihmisiä kuin mitä blogini facebooksivulta löytyy. Tsekkaa ihmeessä linkki kyseiselle sivulle edellisestä tekstistäni jos sinulta facebooktili löytyy. 🙂