Heimoi.

Olen ollut ihan hiljaa täällänäin. Muistatteko minut vielä?

Olen kuitenkin nimittäin ajatellut blogiani päivittäin. Miettinyt mihin aiheeseen tarttuisin. Sain teiltä lukijoilta monia toiveita siitä mistä kirjoittaisin.

Vaikka olisin jollain tapaa halunnut kirjoittaa välillä jostain hömpänpömpästä, esimerkiksi tekemästäni kevätsiivouksesta kotonani tai kertoa normaalista arjestani nykyisellään, päätin kuitenkin käsitellä ensin hieman aihetta joka on saanut minut oikeasti ajattelemaan viime päivinä.

Olen miettinyt, että miten minä sitten oikein selvisin. Tähän asti. Tätä asiaa te lukijat minulta kysyitte eniten postaustoiveita edellisessä kirjoituksessani udeltuani.

Olen ihan oikeasti miettinyt tätä. Minulta kysyttiin, miten kummassa en ole repsahtanut juomaan? Enkö ole sekaantunut huumeisiin? Koulusta lintsaaminen? Missä ovat viiltelyarvet käsistäni? Olenko sekoillut miessuhteissani? Tupakoinko edes?

Onhan minun menneisyyteni ollut melkoisen rankka.

Mutta niin. Täytyy myöntää että eipä ole tullut mieleen. Miksi ihmeessä olisin?

Olen itseasiassa aina ihmetellyt näitä asioita. Ymmärrän tietenkin, että ihmisillä on paha olla ja että lohtua hakee joskus kummallisistakin paikoista. Mutta miksi voidessani pahoin, tekisin oloni vieläkin kurjemmaksi tekemällä edellä mainittuja asioita?

Kyllä, minäkin juon alkoholia silloin tällöin. Juon itseni joskus ihan humalaan saakka. Perseiden vetäminen ei ole kuitenkaan ollut ikinä tarpeen. Enkä usko että tulee olemaankaan. Olen jokaisen baari-illan jälkeen muistanut kaikki illan/yön tapahtumat.

Useimmiten noille muistoille nauraa. Joskus sitä on vain hymyillen pudistanut päätään ja miettinyt että miksi oi miksi en keksinyt jotain parempaa sanottavaa tai että miksi ihmeessä unohdin taas lapaseni baarin narikkaan.

Tupakkaa maistoin ylä-asteella. Olisinko polttanut elämäni aikana ehkä jopa puolitoista tupakkaa noin niinkuin yhteensä. Kaikki ylä-asteen aikana. Ihan vain siksi että mulle sanottiin etten uskalla. Meni hermot. Uskalsin. Uskalsin myös sanoa että hyi he*vetti. Ja lopettaa siihen.

Huumeet. Jestas sentään. En ole IKINÄ ajatellutkaan että kokeilisin. Olen vain kukkahattutätimäiseen tyyliin luonut tuomitsevia katseita ja nyrpistellyt nenääni ihmisille jotka niitä ovat kokeilleet.

En tietenkään voi sanoa ettäkö huumeet olisivat turhia tai kamalia kun en ole koittanut. Minulla ei ole kuitenkaan ollut niille tarvetta, enkä usko että tulee olemaankaan.

Koulusta lintsaaminen. Luvassa on paljastus. Khihihii.

Olin 3 luokalla. Minulla oli suunnitelma. Lähdin kävelemään kouluun. Kävelin kuitenkin vain rappukäytävän alatasanteelle, sinne rappusten loppupätkän alle. Yläkerran naapurissa asuva kaverini odotti minua siellä jo. Kyhjötettiin siellä kunnes äiti käveli ohitsemme parkkipaikalle ja lähti ajamaan töihin.

Oltiin ihan salaisia agentteja ja kytättiin joka suuntaan ettei kukaan vain näe meitä.

Sitten me hiivittiin ulos. Käveltiin leikkikentän ohitse metsään, jossa me leikittiin aina kesäisin. Mulla oli eväänä mehua ja suolakeksejä. Ja niin me lintsattiin. Leikittiin koko päivä.

Oikean ajan koittaessa hiivittiin talon takaoven kautta rappukäytävään ja esitettiin yläkerran naapurin tytön äidille että tultiin muka koulusta. Huhhuh miten rankka koulupäivä!

Kunnon bädäässit.  

Olen minä oikeastikkin jättänyt oppitunteja väliin. Ilman paperilla pätevää syytä. Ammattikoulussa en kovinkaan montaa. Lukiossa minua vain kertakaikkiaan tympi. Tiedättekö, aamulla kahdeksaksi tunnille, jonka jälkeen hyppytuntia kahteen asti iltapäivällä. No thanks. Jäin nukkumaan.

Ylipistossa voin myöntää lintsanneeni miltei enemmän kun mitä olen luennoilla istunut. Ainakin pääni sisällä. Kuinkahan monta leveliä olenkaan läpäissyt luennoilla niin CandyCrushissa kuin voittanut sotia Clash of Clansissa? Montako kilometriä olen edennyt puhelimen näytöllä peukalollani?

Harkitsen kuitenkin lintsaukseni tarkoin. Mikäli olen varma, tai ainakin lähesvarma että opin saman kotona nenä kiinni kirjassa, todellakin jään kotiin lukemaan. Olen erakko sillä tavalla. Rakastan etäkursseja.

Viiltely ja muunlainen itsensä satuttaminen. Ei ole tullut mieleen. Olen saanut kokea kipua aivan tarpeeksi ilman että aiheuttaisin sitä vielä itse itselleni. Tämä aihe kuitenkin kiinnostaa minua. Ihan jo mahdollisen tulevan ammattinikin puolesta. En nimittäin voi ymmärtää.

En halua tuomita, vähätellä tai osoitella ihmisiä jotka ovat tehneet tämän valinnan. Joku voisi kuitenkin selittää minulle. Kuinka pahan olon itsensä satuttaminen vaatii? Voisin nimittäin kuvitella että minustakin on tuntunut aika pahalta pahalta tuntumisen mittariin nähden. Mikä on se raja? Miksi?

Joskus halusin tappaa itseni. Koska elämä potki liikaa päähän elämän joka kulmasta, liian varhain. Ajattelin että kuka tätä paskaa jaksaa katsella koko loppuelämänsä kun jo 10 vuotiaana aivan kaikki oli takamuksellaan.

Mutta siinä vaiheessa kun piti alkaa miettimään miten sen tekisin, totesin että en ole tarpeeksi heikko. Tai vahva. Miten sen kukin tulkitsee.

Voin kertoa että olen onnellinen etten ollut heikkovahva tuolloin. Ei tämä elämä aina ruusuilla tanssimista ole, mutta kun ottaa ohjat omiin käsiinsä, elämästä saa kyllä elämisen arvoista ja jopa kivaa.

Jos nimittäin jotain olen oppinut, niin on aivan turhaa odottaa muiden tekevän sinut onnelliseksi. Ehei. Itse sinä elämäsi rakennat.

Miesten kanssa sekoileminen. Tämä kysymys sai minut purskahtamaan hermostuneeseen nauruun. En minä halua käsitellä miesjuttujani julkisesti! *siveyden sipuli*

Voin kuitenkin kertoa että sutinoita on ollut sopivissa määrin ja että nykyään elelen tyytyväisesti sinkkuna.

Rakkaus tulee kun on Rakkauden aika. Ehkä joskus jossain rakkaudenpuuskassa kirjoitan jotain ällösöpöä. Ei kannata jäädä odottelemaan henkeään pidätellen.

Mutta niin. On minullakin heikkouteni.

Kun pahoitan mieleni, saatan sortua shoppailuun. Saatan ostaa hurjat määrät CocaCola Zeroa ja vetää överit. Useimmiten kuitenkin otan päiväunet tai lähden joko lenkille tai kuntosalille. Kiroilen. Paljon. Kuuntelen musiikkia ja saatan herkistyä koskettaville lyriikoille.

Tiedättekö, jokaiseen tilanteeseen löytyy sopiva biisi. JOKAISEEN. Ehkä kirjoitankin teille vielä omista henkibiiseistäni.

Riitelen harvoin. Elämässäni on kolme ihmistä joiden kanssa olen ihan oikeasti Riidellyt isolla ärrällä. He tuntevat nyt piston sydämessään.

Yleensä suutun niin että lähden kävelemään. Ja mikäli toinenkaan osapuoli ei ole takaisin tullessani tajunnut olevansa väärässä, on luvassa hiljaisuus. En puhu mitään ennenkuin saan sanottua jotain hyvää tai rakentavaa.

On minulle kyllä mökötetty. Välillä vain sanon asiat liian suoraan. Vaikka yritän olla hiljaa tai rakentava. Tunnen nyt piston sydämessäni.

Selviytyminen on ollut minulle kuitenkin aina ainut vaihtoehto. Minulla on ollut aina unelmia. Pieniä ja suuria. Olen päättänyt tehdä töitä niiden eteen. Olen tehnyt valintoja. Osan unelmista olen jo saavuttanut. Osaa kohti taivallan parasta aikaa. Ja melkein jokainen päivä keksin uuden unelman.

Jokainen on vastuussa omasta itsestään ja omasta elämästään. Vahvuutta on kuitenkin osata pyytää apua jos tulee hetki jolloin ei jaksa. Mitä aiemmin pyydät apua, sitä vähemmän apua lopulta tarvitset. Ja pian oletkin jo taas omilla jaloillasi, matkalla kohti unelmiasi.

Kuinka moni uskaltaa myöntää olevansa rikki?

Uskalla unelmoida ja opi ottamaan ilo irti pienistäkin jutuista. En ole vielä tähän mennessä elämääni kokenut asiaa mistä ei olisi seurannut jotain hyvääkin. Tässä kohtaa uudet lukijat voivat tutustua aiempiin teksteihini. Ehkä minä osaan auttaa teitä lukijoita arvostamaan asioita eri tavalla.

Olen nimittäin ihan pikkuisen jo kuullut osanneeni. Kiitos ihanista kommenteistanne te ihanat kommentoijat!  

Jokaisella on omat vaikeutensa. Omat diagnoosinsa. Jonkun pieni vastoinkäyminen voi tuntua jollekkin suurelta. Kumpa kukaan ei ikinä väheksyisi toisten ongelmia. Tai omia ongelmiaan verrattuna toisten ongelmiin.

Jos sinua itkettää tai mietityttää, itke ja mieti. Ihan hyvällä omalla tunnolla. Et sinä muuten pääse eteenpäin.

Jos pääset ongelmasta yli olankohautuksella, älä hyvä ihminen pode asiasta huonoa omaatuntoa. Kyllä niitä vaikeuksia vielä sinunkin tiellesi ilmaantuu aivan riittämiin.

Ai kamala kuinka positiivinen kirjoituksen loppu.

Mutta kyllä minä vielä kirjoitan minun kevätsiivouksestanikin. Tai ainakin sen lopputuloksesta. Ja muusta hömpänpömpästä.

Seuratkaa minua instagramissa nimimerkin @apukku takaa. Sieltä näet minut nykyään. Kaikessa arkisuudessani.

🙂

Pauliina