PIENI MUMMO

Mitä reumani sitten on elämääni tuonut?

Se on tuonut elämääni kipua.

Monia irvistyksiä, kyyneleitä ja kirosanoja. Monia nukkumattomia öitä. Poltetta, vihlontaa, sekä pistävää ja viiltävää kipua.

Se on tuonut elämääni rajoitteita.

Kun kynä tippui maahan, en saanut nostettua sitä ylös. Kun tahdoin mennä kirjoittamaan tehtävän ratkaisun taululle, en uskaltanut viitata koska en ollut varma jaksanko pitää kättäni kohotettuna liitutaululle. Kun tahtoisin hiukseni ranskanleteille, kuka ne minulle tekee?

Minä halusin tanssijaksi.

Se on tuonut elämääni lääkäreitä ja hoitajia.

Keskimäärin 14 reumapolilla käyntiä vuodessa pahimpina aikoina.

Tähän päälle mm. verikokeet noin kuuden viikon välein, silmäpolitutkimukset, magneetti- ja röntgenkuvaukset silloin tällöin sekä vielä fysioterapia kerran viikossa.

Niin ja kärsinhän minä tietenkin niistä kuumeiluista ym ”perus” kipeilyistä joiden takia terveyskeskukseen on silloin tällöin jouduttu hakeutumaan. Ja ne inhottavat hammaslääkärivisiitit..

Se on tuonut elämääni lääkkeitä.

Olen saanut rauhoittavia erilaisia toimenpiteitä varten. Olen syönyt särkylääkkeitä kipujani varten.

Parhaimmillaan 10 tablettia joka aamu. Muutama iltapäivällä koulusta kotiin tullessa. Muutama vielä iltapalaksi.

Se on tuonut elämääni piikkejä.

Kortisonipiikit niveliin tarvittaessa. Nesteenpoistot piikillä tarvittaessa. Ne lukemattomat verikokeet.

Solunsalpaajapiikki kerran viikossa pahimpina aikoina.

Se on tuonut elämääni ulkopuolisuuden tunteen.

Kun muut viihtyivät ala-asteella ulkoleikeissään, minä istuin kentän laidalla katselemassa. Kun muut lähtivät ylä-asteella discoon, makasin minä toipumassa toimenpiteistä kotona lääketokkurassa kykenemättä edes istumaan. Kun muut pelasivat ja urheilivat koulun liikuntatunneilla, olin minä ottamassa aikaa tai laskemassa pisteitä.

Minä olin se vammainen lapsi. Sen lisäksi että jäin paitsi monista leikeistä, minut saatettiin vielä kiusata entistäkin ulkopuolisemmaksi.

Se on tuonut elämääni riittämättömyyden tunteen.

Jos pääsinkin peruskoulussa mukaan liikuntatunneille, olin aina se joka valittiin joukkueisiin viimeisten joukossa. Olin pallopeleissä se jolle ei syötetty. Olin se jonka liikuntanumero ylä-asteella pysyi lukemassa 6 vaikka miten yritin.

Vasta lukion liikuntatunneilla tunsin riittäväni. Vaikka olin liikuntatunneilla mukana samoilla taidoilla ja samoilla kolotuksilla kuin niinä kertoina kun peruskoulun liikuntaan kykenin osallistumaan, minä pärjäsin. Minulle syötettiin ja pääsin tekemään maaleja. Sulkapallotunnilla jopa voitin sen leikkimielisen turnauksen.

Liikunnan arvosanani oli lukion päättötodistuksessa 9.

Se on tuonut elämääni ennakkoluuloja.

Tämä koskee nykyaikaa. Jos kerron ihmisille sairastavani reumaa, kiinnittyvät katseet usein ensimmäiseksi sormiini. Kyllä, ne ovat ihan normaalit sormet. Ihmiset luulevat etten pysty asioihin. Ihmiset tarjoutuvat kantamaan asioita puolestani.

Minä sairastan lastenreumaa, joka tarkoittaa sitä että pahin on jo selätetty. Vaikka niveliäni saattaa silloin tällöin vieläkin hitusen kolottaa, ruksun ja natisen hieman normaalia ihmistä enemmän sekä omaan diagnoosin, minä pystyn. Elän nykyään aivan normaalia elämää. Minä kerron kyllä jos en pysty. Aivan kuin jokainen normaali ihminen kertoo kärsiessään esimerkiksi migreenistä tai muista kivuista.

Ylioppilaslakin saadessani kiipesin lavalle 16cm korkeissa korkokengissäni. Nykyään käyn kuntosalilla jopa 6 kertaa viikossa. Edes kaikki terveet ihmiset eivät usko pystyvänsä kaikkeen siihen mihin minä pystyn. Älä luule minusta mitään diagnoosini perusteella. Tule ja kysy.

Se on tuonut minulle vahvuutta.

Kun lonkkaani vihlaisi kesken koulumatkan, jatkoin matkaani. Kun romahdin polvilleni ylä-asteen portaikossa, nousin ylös. Kun leukani naksahti syödessäni koulun ruokalassa, pyyhin kivun aiheuttaman kyyneleen ja jatkoin syömistä.

Kun sain joskus kesken sählypelin kyynärpäästä nenääni, jatkoin peliä. Kun reiteni revähti hypätessäni pituutta, kävelin 2 kilometriä terveydenhoitajalle. Kun varpaani olivat tulehtuneet, kävelin 5 kilometriä lääkäriin. Kun kuntosalilla treenatessani lihakseni eivät enää jaksa, teen vielä sen yhden toiston.

Kun johonkin koskee, en jaksa aina valittaa. Valitusta saan kuunnella ihan tarpeeksi muiden suusta, joka ikisestä asiasta. Kyllä minäkin valitan ei siinä, mutta en lähestulkoonsakkaan joka kerta vaikka aihettakin olisi. Nykyään uskallan kuitenkin vaatia istumapaikkaa jos tuntuu että sen tarvitsen.

Joskus minä nimittäin yhä edelleen tarvitsen sen istumapaikan. Sen mikä on varattu vanhuksille ja liikuntarajotteisille.

Minun sisälläni asuu pieni mummo.

🙂

Ps. Minun elämääni pääsee seuraamaan myös instagramissa nimimerkillä @apukku

Pauliina

2 kommenttia

    • Pauliina sanoo:

      Kiitos kovasti! Et mitään heiveröistä tekoa vaikuta olevan itsekkään kirjoitustesi perusteella. 🙂 🙂

Kommentointi on suljettu.