HE JÄIVÄT

Ensimmäisenä tahdon kiittää. Kiittää niistä tuhansista kerroista joina blogini on jo avattu. Kiittää niistä sadoista tykkäyksistä joita olen saanut jaettuani tekstejäni muualla sosiaalisessa mediassa.

Erityisesti niistä kaikista sydäntä lämmittävistä kommenteista joita olette minulle kirjoittaneet. Pyrin reagoimaan joka ikiseen saamaani kommenttiin. Niitä tulee kuitenkin niin paljon että valitettavasti en taida aina ehtiä. Arvostan kuitenkin niistä jokaista.

Kiitos.

Asia, joka teitä lukijoita on jäänyt mielikuvani mukaan eniten vaivaamaan on se, kuinka sisaruksilleni kävi minun huostaanottoni jälkeen. Olen huomioinut kaikki muutkin kysymyksenne, kirjoitan aiheista oikean ajan löytäessäni.

Voitte seurata blogiani myös Bloglovinin kautta, jolloin löydätte uudet postaukseni sitäkin kautta.

🙂

Näin heille kuitenkin kävi.

He jäivät kotiin.

Ja minä luulin olevani syypää kaikkeen. Äitini juomiseen. Ehkä olinkin vain niin huono että se ei jaksanut minua selvinpäin? Nyt kun minut saatiin pois kotoa, kaikki olikin hyvin? Miksi muutenkaan sisarukseni olisivat saaneet jäädä kotiin.

Huostaanottoni alkuaikoina en nimittäin ajatellut äidin enää juovan. Luulin sinisilmäisesti kaiken muuttuneen minun kotoa pois lähdettyäni. Enhän minä voinutkaan tietää mitään. Ei minun annettu alkuaikoina olla juurikaan yhteydessä kotiin.

Muistan päässeeni ensimmäistä kertaa viikonlopuksi kotiin keskimmäisen pikkuveljeni 5-vuotis syntymäpäiville. Olin ollut poissa kotoa yhtäjaksoisesti 3 kuukautta.

989418_10204847821710445_79365121_o
Meidän lauma.

Pääsin siitä eteenpäin käymään kotona kerran kuukaudessa. Viikonloppulomille. En olisi tokikaan saanut sanoa noita viikonloppuja viikonloppulomiksi. Enhän minä missään armeijassa ollut.

Äitini sai soittaa minulle kerran viikossa. Isä sai soittaa 2 kertaa viikossa, mutta enhän minä niitä isän puheluita niin paljoa osannut odottaa tai kaivata. Isä oli vain lomaisä. Silloin kun sille parhaiten sopi.

Äidin puheluita minä olisin tarvinnut. Sain nimittäin silloin puhua myös sisarusteni kanssa. Ei ne kauheasti osannut puhelimessa vielä mitään kertoa. Mutta se helpotti ikävää. En olisi tahtonut lopettaa noita puheluita ollenkaan.

Kun pääsin käymään kotona, äiti oli aina selvinpäin. Viikonloppulomat oli parasta minkä tiesin.

Laskin päiviä seuraavaan kotilomaani aina siitä hetkestä alkaen kun äiti jätti minut takaisin perhekodille. Aloitin laskemaan heti sen jälkeen kun itkultani selvisin.

Keväällä 2005 syntyi nuorin pikkuveljeni. Tuon jälkeen ymmärsin ettei kaikki ehkä ollutkaan kotona niin hyvin kuin ajattelin.

Olihan äiti ollut raskauden ajan selvinpäin. Muistan kuitenkin kuinka äiti haki minut sen kerran viikonloppulomille.

Pikkuveljeni oli ihan pikkuinen vielä. Nukkui matkalla kantokopassaan auton takapenkillä.

Kunnes radio laitettiin täysille. Tiedättekö mitä täysiä tarkoittaa?

Se tarkoittaa sitä että takakonttiin ja muualle autoon lisätyt kaiuttimet ja muut härpäkkeet värisee. Kunnolla. Ja korvissa jumputtaa.

Pyysin äitiä laittamaan musiikin hiljemmalle. Ei voinut, oli hyvä biisi.

Yritin suojata pienen veljeni korvia sen minkä pystyin ja vaikka musiikista olen aina pitänytkin, tuolloin se pelotti minua. Kaikki ei ollut oikein. Ei pieni vauva kestä musiikkia niin kovalla.

Kotiin päästyämme kaikki oli hyvin, niinkuin aiempinakin kotilominani. Yöllä kuulin kuitenkin oven käyvän. Äiti oli lähtenyt.

Hiivin äidin makuuhuoneeseen katsomaan että pienimmällä oli kaikki hyvin. Niin pienestä vauvasta en ollut vielä vastuuta ottanutkaan. Olin kuitenkin jo 12 vuotias. Paljon pätevöityneempi lastenhoitajaksi kuin 8 vuotiaana.

Luulen että äidin tarkoitus oli ihan oikeasti käydä yksillä. Vauvan herättyä yöllä itkien tajusin kuitenkin, ettei äiti taida tulla ihan heti kotiin.

Hoivasin pienintä niin kauan että vauvan silmät alkoivat pikkuhiljaa luppaista. Lauloin samalla hiljaa Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta. Olen laulanut sitä laulua jokaiselle sisarukselleni.

Vihdoin pienin nukahti. Aamulla kaikki oli taas hyvin. En edes muista toista kertaa jolloin äiti olisi juonut kotilomaviikonloppunani.

Olin asunut pois kotoa yhteensä noin 3 vuotta kun sisarukseni pienimmäistä lukuunottamatta muuttivat isänsä luokse. Pienin jäi äidin ja oman isänsä luokse.

Tuossa vaiheessa tajusin vasta ajatella, että he ovat minulle puolisisaruksia.

Eihän oma isäni minua luokseen ollut ottanut. Sen sijaan halusin ajatella tämän kolmen sisarukseni isän myös omaksi isäkseni. Siltä hän tuntui.

Tuosta eteenpäin hain sisarukseni äidin luokse isäpuoleni luota aina kotilomille päästessäni. Oltiin äidin luona viikonloput yhtäaikaa. Yksi viikonloppu kuukaudessa.

Kahdeksannen luokan loputtua sain tietää pääseväni muuttamaan isäni luokse heti peruskoulun päätettyäni. En muista oliko tieto sataprosenttisen varma, mutta siihen tahdoin uskoa. Halusin pois perhekodista.

Kesällä 2008 isäpuoleni muutti sisaruksieni kanssa samaan kaupunkiin, johon minä tulisin vuoden päästä muuttamaan isäni luokse. Tähän asti oltiin asuttu sisaruksieni kanssa kaukana toisistamme. Yhteensä jo 5 vuotta.

Odotin yhdeksännen luokan loppumista niin kovin.

Pääsisin muuttamaan kauas perhekodista. Pääsisin asumaan lähelle isäpuoltani ja sisaruksiani. Siinä sivussa oman isäni luokse. Mun elämästä tulisi sellaista kuin normaaleilla nuorilla.

Kesällä 2008 lähdin käymään viikon loman verran isäni luona. Kävin siellä aina muutaman kerran vuodessa.

Isäpuoleni ja sisarukseni olivat muuttaneet. Muistan kun soitin isäpuolelleni ja sovittiin että mennään jäätelölle ylihuomenna.

Mennään porukalla. Minä, pikkusiskoni, molemmat pikkuveljeni ja isäpuoleni.

Juhlitaan sitä että asutaan pian lähekkäin.

Pääsisin käymään vaikka joka päivä.

Tuli päivä jolloin pääsin jäätelölle isäpuoleni kanssa. Odotin lähtöä huoneessani. Isäni koputti huoneeni oveen.

Luulin että oli aika suunnata jäätelökioskille.

Mutta isäni kertoikin minulle isäpuoleni kuolleen.

Pauliina

9 kommenttia

  1. Ellu sanoo:

    Ensinnäkin, kirjoitat tosi hyvin! Toiseksi, voi kauhia, mitä oot kokenut..tuli kylmät väreet ja kyyneleet silmiin, kun ajattelin pientä vauvaa hädissään ja pientä tyttöä laulamassa. Oot kyllä melkoinen sissi, kaikkea hyvää sulle 🙂

    • Pauliina sanoo:

      Luin tekstisi tuon linkin takaa. On aivan totta että meitä ”kosteikkojen lapsia” on moneen lähtöön. Eikä ikipäivänä saa yleistää meidän tapaa jatkaa elämäämme rankkojen kokemustemme jälkeen. Osa oikeasti pääsee yli, osa tarvitsee enemmän aikaa. Hyvä kirjoitus! 🙂

Kommentointi on suljettu.