Minä vs muut

Moikka! Blogihiljaisuus on jatkunut pidempään kuin ajattelin. Monesti on käynyt mielessä, että haluaisin kirjottaa, mutta ei ole oikein ollut mahdollisuutta. No, täällä kuitenkin taas.

Viimeisin sairaalajaksoa, josta kirjoitin, päättyi omasta tahdostani nopeammin kuin arvasin. Hoitava lääkäri vaihtui lomien vuoksi ja ehdotin kotiinpääsyä. Tämä uusi lääkäri oli kanssani samaa mieltä ja kotiuduin sairaalasta kahden viikon jälkeen. Sähkösarja oli sovittu elokulle ja minua pelotti aivan kamalasti. Ensimmäinen sähkö meni kuitenkin ihan hyvin, mutta kaikki se henkinen valmistautuminen ei mielestäni ollut sen arvoista. Tähän pohjustukseksi haluan sanoa, että keväällä annettu sähkösarja ei juurikaan auttanut minua. Lääkärikin sanoi silloin tämän suoraan. ”En oikein tiedä mikä tähän tilanteeseen auttoi. Ehkä injektio ja lääkemuutokset, mutta oli kuitenkin hyvä kokeilla sähköhoitoa, vaikka sillä ei oikein vastetta saatu.” Eli alun perinkin uusi sähköhoito ei motivoinut ollenkaan.

Uutta sähkösarjaa varattaessa tuntui kuin olisin joku hemmetin koekaniini. Kokeillaan, vaikka mitään tuloksia ei ole ennenkään saatu. Edellisenä päivänä ennen toista sähköä soitin osastolle ja kerroin, etten aio enää jatkaa hoitoa. Hoitaja kuitenkin sanoi, että minun pitää tulla illalla sinne kuten oli sovittu. Seuraavan päivänä tapasin lääkärin, joka oli palannut lomalta. Hän sanoi olevansa pettynyt minuun, koska lopetin sähköhoidon kesken. Yritin selittää tilannetta, mutta tuli sellainen olo, että hän on oikeassa ja minun sanallani ei ole mitään painoarvoa. Kun se asia oli käsitelty, alkoi todellinen taistelu siitä, menenkö kuntoutusosastolle vai en.

Olen siis käynyt siellä tutustumassa ja päätin jo silloin, että en todellakaan mene sinne. Ikinä. Lääkäri sanoi suoraan, että jos en mene sinne, minun vointini ei tule koskaan parantumaan ja joudun akuuttiosastolle uudestaan. Silloin minulta meni luotto tähän lääkäriin, sairaalaan ja koko helvetin mielenterveyshoitoon.

Yritin selittää osaavani tehdä kotityöt, maksaa laskut ja huolehtia itsestäni. Hoitajakin puuttui keskusteluun sanoen, että en ole toimintakykyinen. Kysyessäni mikä osa minusta ei ole toimintakykyinen, hän sanoi, etten tee mitään ollessani osastolla. Kysyin häneltä, että mitä helvettiä täällä pystyy tehdä muuta kuin käydä tupakalla. ”No vaikka käydä ryhmissä.” Vittu ryhmissä. Minne ryhmään voisin mennä, kun kaikissa olen käynyt ja epäsopiviksi itselle todennut. Paras oli se, kun kokemusasiantuntijana oli mies, joka oli yrittänyt itsemurhaa viikkoa  aiemmin. Tai se kun kädentaito-ryhmän ohjaaja on sellainen hössöttäjä, ettei kukaan saa tehtyä puolentoista tunnin aikana yhtään mitään. Ryhmätoiminnot ovat varmaan joillekin hyviä, mutta mun mielestä ne on täyttä yliarvostettua paskaa. Sitä paitsi tällä keskustelussa mukana olleella hoitajalla ei ainakaan työmotivaatio ole sitä huippuluokkaa. Tai edes keskitasoa. Hän katsoo televisioa, käy tupakalla ja väliajat tiuskii potilaille. Mitään muuta en ole nähnyt hänen tekevän. Tai kahvi kyllä maistuu, mutta asiallista keskusteluyhteyttä häneen ei saa. En ole nähnyt kertaakaan hänen keskustelevan vapaaehtoisesti kenenkään potilaan kanssa. Ei se nyt ihan niin voi mennä. Joku roti hoitajienkin käyttäytymisellä on oltava.

Senkin sanoin keskustelussa suoraan, että osasto lamauttaa minut. Niin kauan pystyn pitämään itseni kasassa, kunnes minut laitetaan neljän seinän sisälle. Harhat ja itsetuhoiset ajatukset voimistuvat, kun tiedän, etten voi lievittää ahdistusta ja pahaa oloa lähtemällä vaikka ajamaan autolla. En voi myöskään tehdä asioita niin paljon, etten enää pysty tai ehdi ajatella pahaa oloa. Osastolla tulee sitten ne haitalliset keinot, kun enää muita voi tehdä. Viiltely, itsensä kuristaminen ja lääkkeiden tuominen salaa sairaalaan.

Lopulta keskustelu päättyi siihen, etten suostunut menemään kuntouttavalle ja minut kirjattiin sairaalasta ulos. Sen jälkeen olo on ollut kaiken kaikkiaan kohtalainen.

Välillä tulee kauhea ahdistus ja silloin tunnen epäonnistuneeni elämässä. Eikä se olo nyt mitään herkkua muutenkaan ole. Tasaisen ahdistunut olo. Toki niitä hyviä päiviäkin on. En osaa niistä kuitenkaan nauttia niin kuin pitäisi. Mutta kaikkeen tottuu. Niin kuin ahdistukseenkin. En enää osaa sanoa olenko ahdistunut vai en. Pahaan oloon ikään kuin turtuu. Ei enää tiedä mikä on huono tai hyvä olo. Kaikki tuntuu yhdentekevältä ja samalta. Sen kyllä tunnistan, jos alan menemään manian puolelle tai jos minulla on erityisen paha olla.

Tuntuu kuin olisin eksynyt isoon metsään. Minne vain yritänkin mennä niin eksyn enemmän. Mistään ei löydy selvää suuntaa, joka veisi minut takaisin perille. Perille siihen aikaan, kun kaikki oli vielä hyvin. Luulen, etten ikinä enää sinne löydäkään. Siitä on liian monta vuotta ja on tapahtunut liian paljon asioita.

Välillä luovutan. Menen peilin eteen ja katson itseäni. Liikaa huolta, murhetta ja surua. Liikaa pettymyksiä ja pahaa oloa. Näen peilistä ihmisen, joka en haluaisi olla. Katson, kun kyyneleet vierivät poskille ja ajattelen kaiken olevan siinä. Ajatukset pyörivät vain yhden asian ympärillä. Miksi juuri minä? Miksi en voi olla normaali? En ole ikinä saanut kunnollista vastausta.

Kun kysyn asiaa joltain, ensimmäinen reaktio on, että sullahan on kaikki. Oma koti, auto ja työ. Niin, ne minulla on. Mutta minä en ole terve. Vaikka kuinka haluaisin, en ole. Muistan lapsena ajatelleeni, että toivottavasti minä saisin olla terve niin kauan kunnes aika jättää. Mitään muuta en toivonut. En toivonut olevani aikuisena rikas tai kuuluisa, mitä lapset yleensä ajattelevat. Ehkä olin vanha jo lapsena. Minun ainoa toive ei kuitenkaan toteutunut.

Tuntuu niin epäreilulta myöntää olevansa sairas. Kaikista pahin on tieto, etten parane täysin koskaan. Tämä ei ole kuin esimerkiksi tulehtunut umpisuoli, joka leikataan ja se ei enää vaivaa koskaan. Toki pahaa oloa voidaan lievittää lääkkeillä ja terapialla, mutta itse sairautta ei saada pois minusta. Sen hyväksyminen on vaikeaa, mutta olen edennyt siinä pienin askelin. Ehkä joku päivä alan olla sinut asian kanssa, jolle en voi itse mitään. Se vain on. Ja minun on elettävä sen kanssa.

Emilia

 

3 kommenttia

  1. Suvi sanoo:

    Toivon että saat enemmän hyviä päiviä ja hetkiä. Oikeasti.

  2. Tepa sanoo:

    Vaikka sairastelenkin erilailla kun sinä, pystyn samaistumaan siihen pettymyksen tunteeseen kun ei ole terve ja tietää, ettei voi parantua. Mielestäni sairauksiaan ei tarvitse hyväksyä jos siihen ei ole valmis. Kunhan oppii elämään asian kanssa niin, ettei vahingoita itseään. Sekin on jo paljon siinä kaiken pimeyden keskellä, mitä joutuu käymään läpi. Motivaatiohalaukset ja tsemppipeukut täältä!

  3. Mintti sanoo:

    Voi…mä ymmärrän hyvin tuollaiset ajatukset. Mulla on eri sairauksia kuin sulla, mutta kroonisesti sairas minäkin. Tein vuosia töitä sen eteen että nyt olen tässä pisteessä etten enää haaveile siitä mitä oli ennen, terve elämä. Tajusin jossain vaiheessa että menneeseen ei ole paluuta, on vain tämä hetki ja ne mitä on edessäpäin. Hyväksyminen vie aikaa. Oletko ikinä harkinnut vaihtoehtohoitoja? Mulle niistä oli apua mun pahojen ahdistuksien hoidossa 🙂 Voimia sulle <3

Kommentointi on suljettu.