Kelpaanko minä?

Minulla ei ole koskaan ollut parasta ystävää. Koulussa serkkuni sai kaikki kääntymään minua vastaan. Tämän jälkeen en ole uskaltanut täysin luottaa ihmisiin, vaikka haluaisin kovasti. Minä en ole koskaan voinut kertoa rehellisesti huoliani ystävälle, joka olisi kuunnellut minua. Vanhat asiat ovat jääneet traumoiksi minun pään sisään enkä saa niitä mielestäni pois.

On minulla kavereita. Sellaisia, joiden kanssa voi viettää aikaa ja puhua asioista ihan yleisellä tasolla, mutta siihen se jääkin. Osastolta sain monia kavereita, joiden kanssa tulee oltua nykyäänkin tekemisissä. Heille on ehkä hieman helpompi puhua minun sairaudesta ja arkisista asioista.

Jotenkin osastolla olo tuo ihmiset yhteen. Jokaisella on omat vaikeat asiat, mutta kaikilla on yhteinen päämäärä. Selviytyä, päästä parempaan kuntoon ja takaisin siviiliin. Ja neljän seinän sisällä on kuitenkin aika vähän tekemistä. Helpoimmalla ajan saa kulumaan tutustumalla ihmisiin. Silloin ei pysty keskittymään täysillä siihen omaan pahaan oloon, kun on joku jolle puhua tai jonka kanssa käydä vaikka tupakalla.

Olisi ihanaa nähdä edes kerran viikossa jotakin ystävää. Haluaisin puhua, kuunnella ja olla hyväksytty. Saattaa mennä monta viikkoa, että jaksan laittaa viestiä kenellekään. Saatikka, että soittaisin jollekin. Se tuntuu aivan ylitsepääsemättömän vaikealta.

Minä olen aivan yksin. Herään aamulla. Käyn suihkussa, jos jaksan. Puen vaatteet. Lähes koko päivän selaan Facebookia ja Instagramia ja katson kuinka ihmiset nauttivat elämästä. He elävät. Eivät muiden vuoksi vaan itsensä. Itken vähän ja ahdistun lisää. Kuuntelen musiikkia ja saatan katsoa jonkin elokuvan. Illalla lähden ahdistuksen vallassa ajamaan autoa. Laitan lisää ääntä radioon, jossa soi tietenkin ne surullisimmat kappaleet. En jaksa omia ajatuksiani. Ajan valtateitä miettien rekan alle ajamista. Päässäni on vain yksi ajatus. Haluan puhua jollekin. Sanoa, että tänään jaksoin käydä suihkussa, syödä aamupalan ja halusin jopa siivota. Mutta ei, minulla ei ole ketään jolle soittaa keskellä yötä.

Silloin olen useasti soittanut valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Siitä on apua, että saan puhua. Välttämättä minun ei tarvitse puhua edes siitä pahasta olosta. Joskus auttaa se, kun kerron mitä olen sinä päivänä tehnyt ja mikä meni mielestäni paremmin kuin viikko sitten.

girl-1454552_1280

Minulla oli yksi miespuolinen ystävä. Meidän ystävyys oli jotain sellaista, jota en ollut kokenut ikinä. Tunsin, että minulla on ihminen lähelläni, jolle puhua. Jota kuunnella. Jonka seurassa pystyin olemaan vapautunut. Tuntea, ettei minulla ole kiire mihinkään. Minun ei tarvinnut keksiä tekosyitä päästäkseni pois hänen seurastaan. Sain olla sellainen kuin olen. Minun ei tarvinnut esittää parempaa ihmistä. En salannut häneltä sairauttani. Olin oma itseni.

Kuitenkin ennen viimeisintä osastojaksoa tapahtui asia, jonka haluaisin unohtaa. Se vei meidän ystävyydeltämme pohjan alta. Aluksi osastolla ollessani minun täytyi pitää häneen yhteyttä. Pelkäsin olevani raskaana. Minun oli pyydettävä hänet osastolle ja hän tulikin mielellään. Yritin kertoa mahdollisesta raskaudesta. Hän kuitenkin sivuutti aiheen sanomalla, että hän ei halua enää lapsia. Kuulemma hänen neljä vuotta vanha tyttö oli ollut virhe, jonka hän haluaisi peruuttaa.

En tiennyt, mitä olisin sanonut. Niinpä en sanonut mitään. Mies huomasi sen ja tiedusteli vointiani. Kerroin olevani vain vähän väsynyt ja haluavani mennä nukkumaan. Niinpä mies lähti kotiinsa ja hänestä ei ole juuri kuulunut sen jälkeen. Muutaman kerran olemme vaihtaneet kuulumiset Facebookissa, mutta emme ole sen jälkeen tavanneet. Minua harmittaa kovasti, että meidän ystävyytemme on ohi, mutta nyt tiedän pystyväni tutustumaan ihmisiin ja luomaan uusia ihmissuhteita.

Emilia

 

Yksi kommentti

Kommentointi on suljettu.