Miten minusta tuli tällainen?

Heippa!

Monesti olen miettinyt blogin perustamista ja nyt siihen tuli mahdollisuus. Haluan blogissani kertoa elämästäni ja sen kaikista käänteistä iloineen ja suruineen. Samalla haluan rohkaista muita vakavan mielenterveyden häiriön kanssa eläviä.

Mielenterveyden häiriöt ovat nykyäänkin vielä asioita, joista ihmisten on vaikea puhua. Olen huomannut, että mitä läheisempi ihminen on, sitä vaikeampi hänen on ymmärtää miksi olen sairastunut. Sairastumiseni on ollut monen tekijän summa enkä osaakaan määritellä vain yhtä tiettyä syytä mikä vei minut tähän tilanteeseen.

 Olen 19-vuotias tyttö Etelä-Pohjanmaalta. Asun nykyään jo omillani, vaikkakin samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa. Minulla on kolme pienempää sisarusta. Opiskelen oppisopimuksella merkonomiksi ja saan paperit ulos syksyllä. Kotiuduin maanantaina Törnävän sairaalan suljetulta osastolta kahden kuukauden osastohoidon jälkeen. Mikä minut sai sinne menemään?

Kun olin ala-asteella, alkoi mahdoton kiusaaminen serkkuni toimesta. Sinnittelin vuosia serkkuni otteessa, kiltit tytöthän ei lavertele toisista pahoja asioita aikuisille. Samaan aikaan ahdistuin lisää kotona esittäessäni reipasta koululaista vanhemmilleni. Minusta ei ollut kenellekään harmia.

Sisältä itsetunto ja mieli kuitenkin luhistuivat päivä kerrallaan pahemmin. Lopulta sain kerrottua kaiken, sen vuosia kestäneen kiusaamisen, joka oli viedä minut hengiltä. Paras ystäväni kuoli auto-onnettomuudessa samoihin aikoihin ja olo oli todella tyhjä ja sekava. Jäin aivan yksin ajatusteni ja ahdistuksen kanssa.

boy-1226964_1280

Pääsin lopulta nuorisopsykiatrian poliklinikalle, josta päädyin monen mutkan kautta suljetulle osastolle kahteen eri otteeseen. Meni neljä pitkää vuotta diagnoosin löytymiseen. Nuorisolla psykiatri laittoi kaiken nuoruuden ja itsenäistymisen piikkiin. Tämä oli mielestäni silloin vain paska puhetta, jolla minut saatiin sinnittelemään seuraavaan lääkärikäyntiin.

Ensimmäiset harhat nostivat päätään ja lopulta muistuttivat minua olemassaolollaan joka helvetin päivä. Poliklinikan psykiatri etsi oikeaa lääkettä, jolla pääsisin elämän syrjään kiinni. Vasta kahden vuoden päästä varsinaisesta sairastumisesta sain lääkkeen, joka vei harhat mennessään.

Aika tuntui pysähtyneen noiden kahden vuoden ajaksi. Sinnittelin minuutista ja sekunnista toiseen sillä ajatuksella, että edellinenkin meni niin miksi ei seuraavakin. Täytettyäni 18 vuotta, siirryin vihdoin aikuispsykiatriselle. Vasta nyt olen saanut oikeanlaista hoitoa.

Viime osastojaksolla, edellisvuoden lopulla, sain suuntaa antavan diagnoosin, psykoottinen masennus. Diagnoosi on sittemmin tarkentunut ja olen vihdoin saanut selvyyden asioihin. Minulla todettiin reilu kuukausi sitten skitsoaffektiivinen häiriö, joka on skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön välimuoto.

Olen järkyttynyt diagnoosista, mutta toisaalta olen todella helpottunut. Olen vihdoin saanut nimen oireille ja tiedän, etten ole vain kuvitellut kaikkea sitä pahaa oloa.

Minua pelottaa kuitenkin tulevaisuus ja se, miten pärjään sairauden kanssa, joka kulkee mukanani koko elämän. Helpottaako oireet vai onko tulevaisuus jatkuvaa taistelua elämän ja kuoleman välillä…

Emilia

7 kommenttia

  1. Ona Emilia sanoo:

    Minullakin todettiin skitsoaffektiivinen häiriö talvella 2016 pitkän diagnoosihaun jälkeen. Aiemmin minulla oli diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta se tarkentui skitsoaffektiiviseksi.

    Harhaluulot alkoivat lukioiässä, mutta taistelin rankkoja harhaluuloja vastaan ja selvisin/sinnittelin hyvin läpi lukion. Kävin tosin koulupsykologille juttelemassa, mutta harhaluulot estivät minua kertomasta hänellekään ”totuutta” asioista… Vasta lukion loppumisen jälkeen (talvella 2015) tuli iso romahdus joka vei minut sairaalaan..

    Minuakin kiusattiin koulussa pahasti. Sillä on varmasti ollut osansa sairauksien puhkeamiseen. Sairastan myös OCD:tä.

    Voimia!

    T. Ona

  2. Mintti sanoo:

    Tervetuloa tänne kirjoittelemaan! Luen mielelläni kirjoituksia ja ihmisten tarinoita. Mulla on kaksisuuntainen ja mielenhäiriöt ovat tuttuja. Hyvä että olet saanut diagnoosin, se helpottaa varmaan hoitoa ja itseäänkin <3

    • Emilia sanoo:

      Kiitos! Ennen hoitoni on ollut lähinnä ”hakuammuntaa”… Luulen myös, että toipuminenkin on helpompaa, kun tiedetään mitä hoidetaan 🙂

  3. Elena sanoo:

    Millaisia olivat nuo sun harhaluulot jos haluat tarkemmin selittää?

    • Emilia sanoo:

      Kirjoitin harhaluuloista ja harhoista ylipäänsä oman tekstin, jossa olen kertonut miten harhat minulla esiintyivät 🙂

  4. Oona sanoo:

    Tervetuloa kirjoittamaan blogia, jään seuramaan kirjoituksiasi. 🙂 <3

Kommentointi on suljettu.