Vuosi 2017 alkoi ehkä eri tavalla, kuin olin alunperin suunnitellut. Puhuimme ”uuden” hoitoryhmäni kanssa viime vuoden lokakuussa mahdollisesta kuntouttavasta toiminnasta, jolla saataisiin minut takaisin kiinni ”normaaliin” elämään. Tuolloin lääkäri kertoi kuntouttavalle hoitojaksolle olevan pitkät jonot, joten en edes jäänyt koko asiaa ajattelemaan enempää – kun en halunnut itselleni turhia toiveita asian suhteen asettaa, ettei tulisi jälleen uusia pettymyksiä. Kuitenkin jo tammikuun toisella viikolla pääsin tutustumaan kyseiselle päiväosastolle ja alkoi stressaaminen sen suhteen, että miten elämä mahtaa nyt jatkua tästä eteenpäin – kukaan kun ei osannut kertoa koska jakso mahdollisesti alkaisi.

Viime viikolla sitten tuli puhelu, että tervetuloa haastatteluun osastojaksoa varten ja ennenkuin huomasinkaan, olin lupautunut aloittamaan kuntouttavalla päiväosastojaksolla tämän viikon maanantaina. Osaston tarkoitus on siis kuntouttaa ja saada elämään normaalia rytmiä, jotta olisi helpompi sitten jatkaa elämässä eteenpäin ja päästä taas kiinni normaalista elämästä (joko siis töissä tai opiskelemassa).

Nyt siis ensimmäisen viikon ”kärsittyäni” koen tämän olevan täyttä hulluutta.  Olen ahdistunut ja peloissani – mitä helvettiä tämä toiminta on ja mihin helvettiin olen lupautunut. Alkuperäisen suunnitelman mukaan, osastojakso kestäisi 10 viikkoa.  Varmuuttahan tästä ei vielä ole, koska ei edes ole ollut HoSua vielä. Ensi viikolla kun vasta olisi tarkoitus tavata lääkäriä, psykologia ja pitää omahoitajan ja tämän työryhmän kanssa tapaamisia, joissa käymme läpi, mitkä ovat jakson tavoitteet.

 

Kyseinen kuntoutus siis ahdistaa minua suuresti. En koskaan ajatellut olevani mielenterveydellisesti niin sairas, että päätyisin mielenterveyskuntoutukseen. Toisaalta olen tiedostanut jo muutaman vuoden ajan, että pitkäaikainen sitoutuminen kouluun tai työpaikkaan on ainakin tähän asti ollut mahdotonta. Pää kun ei ole kestänyt moneen vuoteen yli 6kk sitoutumista mihinkään. Pelottaa siis myös tämän osastojakson kannalta, että mitä tästä tulee, kun pitäisi ainakin 10 viikoksi pystyä sitoutumaan, että siellä on maanantaista perjantaihin. Aamuisin paikalla oltava 8 jälkeen ja iltapäivällä päästään kotiin vasta puoli 3. Ihmisellä jolla ei ole toukokuun 2016 jälkeen ollut minkäänlaista rytmiä elämässä on vaikea totuttautua tähän, varsinkin kun mitään pehmeää laskua oli turha kuvitella  tai odottaa.

Tottakai osastossa on myös hyvät puolensa – varsinkin esimerkiksi se, että päivät ovat täynnä ohjelmaa. On ahdistuksenhallintaa, ryhmätöimintaa ja vastuutehtäviä. Eli perjaatteessa oikeasti muutakin, kuin vain random hengailua. Tottakai hommaan kuuluu myös yhteiset aamupalat sekä lounaat, joilla on tarkoitusta lisätä rytmitystä niin elämään, ruokailuun kuin yleiseen hyvinvointiinkin. Eli osasto antaa kaikki eväät päästä elämässä eteenpäin. Nyt vain eletään päivä kerrallaan ja jatketaan pelonsekaisin tuntein – mitä tästä oikeasti mahtaa tulla.