Onnellisuus on illuusio

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tänne jotain, päivittää kuulumisiani, mutta en ole saanut aikaiseksi. On jälleen ollut paljon asioita käynnissä.

 

Kevät ja lastensairaala olivat koettelemus, mutta myös kokemus.

Olin henkisesti ja mielellisesti keväällä huonossa kunnossa. Olin öitä pois kotoa puhelin sammutettuna niin, ettei kukaan tiennyt olinpaikastani. En ole kyseistä tehnyt pitkiin aikoihin, oikeastaan yli 1,5vuoteen. Nämä tempaukset ovat asioita, jotka pysäyttävät ja saavat miettimään maailmaa ja elämää uudelta kantilta. Molemmat reissut tekivät kuitenkin hyvää, vaikka tiedän toimintani olleen väärää. Pysähtyminen, humalaiset keskustelut aamulla kaverin takapihalla, ovat hetkiä, joita jotenkin oudolla tavalla kaipaan elämääni. Saan niistä outoa, epämääräistä onnea ja iloa elämääni.

 

Keväällä tapahtui kuitenkin myös isoja asioita epämääräisten teinisähläilyjen lisäksi. Nimittäin muutto! Pääsin vihdoin pois Itä-Helsingistä ja hirveästä 32neliöisestä rotankolosta! Kyseinen asunto, jossa nyt asustelen, on asunto jota kävin jo talvella katsomassa, mutta jouduin sen päästämään takaisin vapaille markkinoille. Kuitenkin kuin ihmeen kaupalla, se oli edelleen vapaa ja sain unelmieni kodin! Nyt kuukauden täällä asusteltuani, olen huomannut kuinka asunto vaikuttaa olotilaan. Tämä 60,5 neliöinen jumalainen palatsi on piristänyt minua kummasti. Tuntuu ihanalta, kun kotona on tilaa! Asunto on valoisa ja aivan loistavalla paikalla. Ikkunoista on aivan täydelliset näkymät. Toiselta puolelta asuntoa näkee sisäpihalle, jossa naapurin lapset leikkivät onnellisesti ja toiselta puolelta avautuu kauniit puistomaisemat. Jos en tietäisi asuvani Helsingissä, en uskoisi täällä olevani ikkunasta ulos katsellessani.

 

Sitten hieman harmillisempiin asioihin..

Kesäni on tähän asti mennyt kyllä aivan päin persettä. Loukkasin itseni työmatkalla 24.5 ja siitä lähtien olen ollut keppisankari. Valitettavasti joudun jälleen toteamaan julkisen terveydenhuollon olevan suuri pettymys. Loukkaantumisen johdosta minut  kiidätettiin Haartmanin kirurgiseen päivystykseen. Lääkäri kuvautti jalkani ja totesi vain polveni olevan löllö. Määräsi 1000mg panadolia ja sanoi jalan olevan parissa päivässä kunnossa. Onnekseni en tuota uskonut vaan menin saman viikon sunnuntaina yksityiselle, jossa todettiin jalan olevan pahemmin rikki. Lääkäri ehti jopa väläytellä uhkakuvia nivelkierukan rikkoutumisesta ja leikkauksesta. Siitä sitten pari viikkoa lisää saikkua ja lähete magneettiin ja ortopedille.

Ortopedi oli mukava ja totesi kuvien perusteella polvessa olevan murtuma. Ei mitään mahdollisuuksia edes haaveilla lyhyestä sairaslomasta ja nopeasta kuntoutumisesta. Nyt siis 12.7 seuraava kontrolli ortopedille ja sinne asti ainakin keppien kanssa kävelyä ja jalan käyttö kielletty.

Olisi mukava nähdä tämä pissapää päivystyslääkäri ja kertoa hänelle, mikä jalkaa oikeasti vaivaa. Itseasiassa haluaisin jopa huutaa sille suoraa kurkkua kaikkea kaunista. Nimittäin jos olisin häntä uskonut, ei jalkani näillä näkymin olisi ikinä parantunut kunnolla, eikä tiedä mitä kaikkea olisi ollut vastassa tulevaisuudessa tämän jalan kanssa, jos sitä ei nyt olisi hoidettu kunnolla nyt kerralla. En voi muuta sanoa kuin että onneksi tajusin mennä yksityiselle näyttämään jalkaani…. Harmittaa kyllä vietävästi, että puoli kesää menee nyt tällaiseen pelleilyyn ja kipuiluun. Jalka kun on sen verran kipeä, että syön panacodeja ja 300mg ketomexiä päivässä. Ja silti jalka särkee niin, ettei sitä kykene käyttämään, enkä kykene kunnolla nukkumaan.

 

Mutta tässä lyhykäiseen kuulumiseni! Hyvää kesän jatkoa rakkaille sairaankauniille ja -komeille mussukoille!

 

 

 

 

2 kommenttia

Kommentointi on suljettu.