Pyysin päästä kirjoittamaan tälle sivustolle blogia muutama viikko sitten. Jostan syystä en saanut aikaiseksi kirjoittaa aiemmin. En tiedä, johtuuko se pelosta. Kirjoitin nuorempana innoissani blogia, kunnes sen sisälö alkoi muuttua sairaan tytön mielen sisältöön. Pelästyin niin, että lopetin. Nyt kirjoitan jälleen samasta aiheesta, erona tietenkin se, että olen vanhempi nyt  ja ymmärrän sairauttani paremmin. Ehkä siis saan tästä blogista rakentavan, enkä niinkään valitusta täynnä olevaa soopaa.

Valitettavasti tänään ei ole oikeastaan mitään positiivista ajatusta päässä. Nukuin aamulla pommiin töistä ja esimies totesi ettei tarvitse koko päivänä tulla, että nähdään huomenna. Tuli jotenkin epäonnistuja olo. Jälleen mieleen tuli ajatus ’Miksi edes syön unilääkkeitä?’ En jaksa herätä aamulla niinkuin pitäisi ja olen väsynyt koko päivän. Ja loppujenlopuksi  en koe näistä lääkkeistä niin suurta hyötyä. Välillä en kykene edes nukkumaan, vaikka näitä syön ja välillä nukun ilman lääkkeittä kyllä alkuillasta, mutta valvon osan yöstä. En muuta toivoisi, kuin kykyä nukkua normaalisti. Nukkumisongelmat kun vaikuttavat tähän mun töissä käyntiin todella suuresti.

Tästä pystynkin eräänlaisena siltana siirtymään ehdottomasti lempiaiheeseen; lääkkeisiin! Monet ihmiset ympärilläni syövät järkyttäviä määriä lääkkeitä, minä mukaan lukien. On järkyttävää miten ihmisille tungetaan lääkkeitä, käsketään syömään viikko, jos ei auta, voi soittaa omalle yhteyshenkilölleen, joka ehkä saa tehtyä asialle jotain 1-2vkon päästä. Itse olen saanut monien vuosien lääkesäätämisten jälkeen lähes sopivat lääkkeet. Ainoana ongelmana vain unilääkkeet tällä hetkellä. Mutta, kun katson vierestä, kuinka muut ovat vielä matkalla tähän tilanteeseen, johon itse olen päässyt, tuntuu erittäin pahalta heidän puolestaan. Sitä alkaa muistelemaan, kuinka hirveä olo itsellä oli, kun ei meinattu löytää sopivaa kombinaatiota. Tällä hetkellä erilaisia lääkkeitä on markkinoilla ties kuinka paljon, ja lääkäreiden n mahdotonta löytää soveltuvia lääkkeitä mielenterveysongelmiin. Minulla ja ystävälläni on epävakaa persoonallisuushäiriö, jonka kanssa itse olen tapellut jo vuosia, ja jonka kanssa ystäväni on nyt kamppaillut vajaan vuoden. Miksi siis lääkkeitä täytyy olla niin paljon ja miksi lääkärit arvailevat meidän potilaiden kanssa niin paljon. Ymmärrän tottakai, että epävakaalle on vaikeampi löytää lääkitys kuin vaikka masentuneelle. En siis mitenkään väheksy masennusta, mutta potilas, jonka oireet ovat selkeät, on myös helppo löytää selkeä diagnoosi ja sen jälkeen selkeämpää löytää sopiva lääkitys.

Tiedän tämän tekstin olevan hyvin sekava, mutta se ehkä kuvaa myös tätä päivää. Seuraavassa kirjoituksessa ajattelin kertoa hieman normaalista päivästäni ja kuinka epävakaani vaikuttaa asioihin.

Kiitoksia jos olet jaksanut tämän sotkun lukea!