allikosta ojaan.

Tällä viikolla tapahtui paluu työpaikkaan, jossa Helsinkiin muuttaessani aloitin. Faktahan on se, että ei mua sinne enää pidemmäksi ajaksi töihin saa, mutta lupauduin entistä esimiestä käydä avustamassa ja tehdä keikkaluontoista työsuhdetta tämän viikon. On ollut ihana huomata, kuinka vanhat työntekijät ovat tulleet halaamaan ja kertoneet kuinka ihana on nähdä.

Näin aloittaen elämähän kuulostaa sujuvan ihan hyvin. Ja kyllähän se sujuukin omalla tavallaan ihan hyvin. Onhan tässä hyviä asioita tapahtunutkin. Juuri esimerkiksi tämä paluu ”juurille”, sekä jonkinlainen parannus minun ja erään itselleni tärkeän ihmisen väleihin. Viimeinen kuukausi on ollut lähes jumalainen, vaikka voimme molemmat huonosti, voimme sentään laskea sen varaan, että elämä tuntuu hetken edes ihan hyvältä toistemme seurassa.

Olen viime aikoina kuluttanut paljon aikaa ajattelemiseen. Ei sillä, etten tekisi sitä muutenkin, mutta ajattelu on ollut hyvin erinlaista.

Valitettavasti se on johtanut raskaisiin päätöksiin joidenkin ystävyyssuihteideni osalta, mutta en voi aina miellyttää muita ja välillä minun on ajateltavani myös itseäni. Jostain näistä suhteista en ole kokenut saavani yhtä paljon, mitä niille annan, joka on hyvin kuluttavaa. Saatan kuulostaa naurettavalta, mutta itse en halua olla osana jotain, josta koen vain taakkaa.

Muita ajatuksiani ovat olleet nykyinen työllistymiseni. Olen tämän vuoden alkuun ollut lähes kolme vuotta jonkinlaisessa työsuhteessa niin, että on ollut vakaat tulot ja selkeä rytmi elämällä. Mítä pidemmälle tätä vuotta on eletty, sitä epävakaammiksi työni ovat menneet. Aluksi oli niin että nelisen viikkoa töitä oli se 4-6 päivää viikossa, eli ihan normaalisti, niinkuin ennenkin. Nyt tilanne on kuitenkin ajautunut siihen, että välillä viikossa on vain yksi työpäivä, keikkalainen kun olen. Valitettavasti fakta kuitenkin on, että minun on vaikea tällä hetkellä kunnollista työsuhdetta tältä alalta saada, sillä Helsingiss lähes kaikki esimiehet joilla olen halukas työskentelemään, tuntevat toisensa. Ja koska ensimmäinen esimieheni täällä tietää hyvin tarkasti sairaudestani ja sen tuomista ongelmista työelämässä, on vaikea saada muuta kun keikkaluontoistaa työtä.

Olen myös kokenut kouluun liittyvää haikeutta. Viimeksi tänään, kun kuulin erään kaverini valmistuvan huomenna. Olen kyllä onnellinen hänen puolestaan ja ylpeä, mutta samalla tunnen sen kateuden pistoksen. Miksen minä voi olla valmistunut ammattiin? Miksen minä ole selviytynyt vielä yhtäkään koulua läpi? Sen jälkeen alan jälleen ajattelemaan, mitä edes tahdon opiskella. Haluaisin olla ravintolassa tai baarissa baarimikkona tai työskennellä muodin tai matkailun parissa. Mutta eihän mulla ole varaa lähteä kouluun ja jättää työelämää. Enkä mä edes jaksa istua kolmea vuotta koulussa. Toisaalta olen ajatellut, että jos syksyllä yrittäisin suorittaaa lukio-opintoni loppuun töiden ohella. Verkko-opiskelu kun on onneks keksitty, niin ei kaikkia kursseja tarvitsisi koulussa istua. Mutta jälleen tulee herää kysymys, että jaksanko avata sen tietokoneen ja koulukirjan ja opiskella. TIedän, että mun pitäisi. EN HALUA jäädä tähän, mitä olen nyt. Olen aina haaveillut hienosta ja suuresta urasta. Arvostuksesta työmaailmassa ja korkeasta koulutuksesta. Nyt ei olla lähelläkään sitä. Enhän mä ole peruskoulun jälkeen saanut mitään koulua vietyä loppuun. MUTTA, jaksanko mä opiskella. Pystynkö siihen? Pääsenkö ikinä niin pitkälle toipumisessa mun sairauden kanssa, että kykenisin suorittamaan opintoja, kuten kuka tahansa terve ihminen.

Yksi kommentti

Kommentointi on suljettu.