Vammaisuuteen Väsynyt

Vaikka vammautumisestani on jo kohta 18 vuotta se kiukku sitä vastaan etten enään monasti selviä edes Elämän perusasioista ilman toista ihmistä nostaa Katkeruuden pintaan.
Varsinkin silloin kun epilepsia on aktiivisena tai shuntti ei toimi, kuten nyt tällä hetkellä on, tuntuu siltä että olisi paras että linnottautuisin vain kotiin. Silloin minun ei tarvitsisi pyytää keneltäkään koko ajan apua ja voisin itse paremmin hallita Elämääni.
Tänä aamuna oli minulle maraton  suoritus kun kävelin kuopuksen koululle palaveriin ja sieltä takaisin  tullessa mentiin Opaskoirani (www.facebook.com/katjajaopaskoira) kanssa metsään että koira pääsi purkamaan energioita ulos!
Kun  viimein tulimme kotiin olin jo niin kipeä että sänky oli ainoa paikka mihin saatoin edes ajatella meneväni!!
Mutta ilman koiraa en tuosta reissusta olisi ikinä selvinnyt. Meiltä kun on tuollainen pieni mäki koululle mennessä  ja sen nouseminen oli kyllä todellinen voimien koettelemuus.
Minäkin tahtoisin olla reipas ja selviävä joka päivä. Ei niin että minun pitää sanoa kaikille että en voi luvata huomiselle mitään menoa kun katsotaan aamulla mikä on vointi ja sen mukaan toimitaan.
Erakoksi en suostu alkaa ja siksi pidän kynsin ja hampain kiinni sovituista menoista.
Minun sovitut menot ovat lähinnä luottamustoimia missä olen ja joista nautin koko sydämestäni. Olen perusluonteeltani kumminkin Vaikuttaja!
Ja kun tiedän että tämä huono jakso on vain väliaikainen, en anna periksi Katkeruudelle Elämässäni.
13.4  on päivä jolloin pitäisi shunttiasia  taas kääntyä oikeaan suuntaan, tai niin toivon ainankin.
Ja sinne asti nyt mennään säästöliekillä katkeruutta ja kiukkua painaen alas 🙂
Onneksi lapset pitävät Elämässä kiinni ja pakottavat  uloskin.
Ehkä tänään jopa vähän shoppailemaankin… En ole mikään shoppailija ihminen, mutta kun minulla on  vasta kuukauden verran ollut uusi opaskoira on meidän treenattava sitäkin puolta…