Keskeneräinen ja ylpeä siitä

”Ethän sä voi olla äiti ku oot tommonen.”

”Sulla on tuo mieli vähä ailahteleva… Miten sulla voiki vaihtua mieli koko ajan. Oot ensin hyvällä tuulella ja sitten ku perseelle ammuttu karhu. ”

”Se vanhemmuus vie sitte tosi paljon aikaa, jaksatkohan sä olla äiti? Kannattaa miettiä.”

”Kyllä mun mielestä vanhempi voi olla vasta sit ku on rahaa ostaa sille lapselle kaikkea. Mieti nyt millasen elämän antaisit sille ku oot noin köyhäkin…”

Ajattelin, etten ikinä enää palaa näihin kommentteihin, mitä positiivisen raskaustestin jälkeen sain kuulla. Silloin, kun vielä mietin sitä, olisinko halunnut pitää lapsen. Nyt nämä kaikki kommentit iski mulle takaisin salakavalasti. Olin antamassa anteeksi. Ajattelin kaikkia niitä hyviä sanoja, mitä näiden kommenttejen sanojat oli sanonut mulle. Sitten iski kauhistus: Miten minä olen voinut olla jollekin niin kamala, että olen työntänyt ne pois mun elämästä? Sanonut rumimmat sammakot ulos, jotta ne menisi mahdollisimman kauas musta ja pysyisi siellä. Eivät tulis enää koskaan takaisin. Miten olen voinut sanoa toiselle pahasti, enkä edes kadu sitä? Häpeäisin.

Hetken aikaa olin tarttumassa puhelimeen, näppäilemässä numeroa ruudulle ja painamassa vihreää luuria. ”Anteeksi ne kaikki ilkeät lauseet, joita olen sanonut.” Niin mä ajattelin sanoa.

Sitten muistin nuo kommentit. Heitin puhelimen tyynyn alle ja aloin itkeä.

Miksi mun pitäisi pyytää anteeksi ja samalla myöntää kaikille, että olen täysin epäkelpo ihminen. Ei musta oo mihinkään. Ei vaan ole. Koska oon ”tommonen”.

Mielenhäiriöinen.

Köyhä.

Särkynyt.

Keskeneräinen.

Olen huomannut, kun puhun traumastani ja sen jälkipuinnista, miten toisten onkaan niin helppoa vetää kaikki vähänkään negatiiviset tapahtumat tai keskustelut minun syyksi. Aina jos tulee vaikkapa sanaharkkaa, vika on mussa ja mun mielessä ja siinä ku olen ”tämmönen” ja minä pöhkö vielä uskon kaiken. Myönnän sen, että olen keskeneräinen ihminen, en ole täydellinen. Mun mieli on ollut mulle liian ankara, se ei voinut hyväksyä että mulle tapahtui pahoja asoita. Mun mielen selviytymiskeino tästä pahasta paikasta olikin väärä. Mä välttelin totuutta niin pitkään kunnes se iskikin mulle takaisin päin näköä ja se romahdutti. Sellaisesta tilanteesta selviää oikeasti parhaiten kun nostaa tassut ilmaan ja toteaa ääneen: ”Nyt mä en enää jaksa. Tarvii apua.” Paras apu on ollut juurikin puhuminen ja itsetutkiskelu, jonka kautta hitaasti mutta varmasti palaset on alkaneet loksahdella takaisin paikalleen ja oppii olemaan ehkä hieman armollisempi itseään kohtaan.

Kävin pitkästä aikaa psykiatrin juttusilla ja hän teki mulle selväksi, että olen normaali. En ole sairas. Kuka tahansa, joka olisi käynyt samat asiat läpi, menisi rikki. Se, että mieli antaa hälytysmerkkejä sinulle itsellesi haitallisesta ajattelu-/toimintatavasta, ei tee kenestäkään millään tavalla huonompaa ihmistä. Jokaisen on kuljettava läpi se matka ja se matka on koko elämän mittainen. Aina on vähän keskeneräinen.

——

P.s. Mitä tähän aloitukseen tulee, että joidenkin mielestä minä en olisi ollut sopiva äidiksi tilanteeni vuoksi, niin höpöhöpö! Jos noin lähtee ajattelemaan, niin milloin ihminen on henkisesti valmis vanhemmaksi? Ei koskaan. Milloin ihmisellä on tarpeeksi rahaa antaa lapselleen sellaisen elämän, minkä haluaa? Ei koskaan. Ja mitä kukaan on sanomaan toiselle, mitä sen pitäisi tehdä tai jättää tekemättä? Jokainen elää omaa elämäänsä. Tehdään niitä asioita, jotka tekee meidät onnellisiksi. Jos elämä antaa mahdollisuuden, miksi siihen ei voisi tarttua? <3