Ystävä vai tukipilari?

Vielä pari päivää sitten ajattelin olevani yksinäinen. Kyllähän mä tavallaan olenkin, kun moni ystävyyssuhde on jäänyt taakse tämän mun sairastumisen myötä. Aikani olin erittäin surumielinen näiden menetettyjen ystävyysuhteiden vuoksi, mutta kun mietin asiaa tarkemmin, niin ei se ehkä olekaan niin paha asia. Tässä elämäntilanteessa en kaipaa yhtään enempää ”riippoja”, kuin nämä omat päänsisäiset huoleni vain. Yksitellen olen vain huomannut, että en todellakaan jaa enää samaa ajatusmaailmaa monen ihmisen kanssa. Kun huomaan, että joku on tottunut aina vain saamaan minulta kaiken ja luottaa siihen, että minä aina autan, ei yhtäkkiä enää osaa hahmottakaan sitä, että minä olen nyt se joka tarvitsee apua. Kun on aina vaan totuttu ottamaan kaikki, mitä vain saa, se onkin yhtäkkiä mulle tässä tilanteessa todella turmiollista. Kun ei vaan ole sitä mitä antaa. Ei ole rahaa eikä oikeen jaksamistakaan. Mähän siis olen sellainen ihminen, joka ajattelee kaikki muut läpi ennen kuin ajattelee itseään. Aina varmistan, että muilla on hyvä olla ja kärsin sitten itse kun se mitä jää, on vaan mun oma paha olo. Aikoinaan kun tienasin hyvin, halusin ostaa kaikille kaikkea, lahjojen piti olla hienoja ja ruuatkin tarjosin. Tässä on se kiitos siitä kaikesta. Nyt olen käytetty, rikkinäinen, eikä moniakaan enää kiinnosta antaa sitä vastapalvelusta mulle takaisin. Tuntuu että tässä maailmassa on aina vaan enemmän ja enemmän opittu ottamaan kaikki, ei niinkään antamaan tai jakamaan. Se on hemmetin väärin. En voi mitenkään ymmärtää sitä. Sen olen kuitenkin nyt oppinut, että enää en anna kuin niille, jotka oikeasti on osoittanut välittävänsä minusta. Olen siis mieluummin yksin, kuin sellaisten kanssa, jotka eivät aidosti minusta välitä.

Tänään mietin kovasti, että missä mättää? Miksi niin moni repii musta ne viimeiset mehut pois. Ottaa kaiken kun minä annan viimeiseni. Sitten mä sen hoksasin. Mulla on todella vahva selviytymisvietti. Se on oikeastaan niin vahva, että harva oikeasti näkee sen läpi. Olen ollut nyt paljon esillä julkisuudessa raiskaustarinani kanssa, se varmaankin näyttää monen silmään siltä, että olen nyt jaloillani. En todellakaan ole. Tuon julkisuuden seurauksena, kun taas annoin kaikkeni, uudelleenelän sen yön mielessäni useita kertoja päivässä. Okei, luulin olevani kyllin vahva siihen, mutta en ollut. Toisekseen: olen laihduttanut pian 40 kiloa vuoden takaisesta. Päällisin puolin näytän siis hyvinvoivalta ja kaikkihan mulla on hyvin. Ei ole. Kolmanneksi: Joku tulee kysymään kaupan hyllyjen välissä multa ”Hei Rölliina, mitä sulle kuuluu?” Väännän tekohymyn naamalle ja vastaan nopeasti ”Ihan tosi hyvää. Valmistuin tossa joku aika sit ammattikorkeasta ja nyt oon oman alan töissä. Kaikki rullaa ihan tosi hyvin! :)” Samaan aikaan ajattelen hampaat irvessä, että milloin voi juosta karkuun ja että eihän se vaan huomaa että valehtelen. Viis minuuttia myöhemmin sajattelen ulkona, kun taas joku kehtasikin kysyä multa mitä mulle kuuluu. Ja että mua pännii kun oikeasti tekis mieli sanoa että ”No tiiätkö, ihan tosi paskaa!”

Niin se on mulla aina ollut ja tulee kai aina olemaan. Viime päivinä mulla on pyörinyt kovasti Frozen -elovusta tutun Let It Go -biisin sanat päässä. Se vaan kolahtaa.

”A kingdom of isolation, and it looks like I’m the Queen… Don’t let them in, don’t let them see. Be the good girl you always have to be. Conceal, don’t feel, don’t let them know…

…well, now they know. ”

Päällisin puolin näyttää varmaan siltä, että mulla on kaikki hyvin. Mutta minäkin osaan näytellä. Oon siinä oikeastaan aika hyvä. En halua näyttää muille, että muhun sattuu. Mulla on tää kiltin tytön syndrooma, enkä osaa sanoa että nyt riittää. Täytyy osata peittää, ei saa näyttää, että minäkin tunnen. Välissä tulee vaan hetkiä, kun ahdistaa niin paljon, että en vain pysty enää pidätteleen. Sitten paha olo purkautuu itkuna tai raivonpuuskana. Välissä saatan huutaa jollekin päin näköä ja kertoa että kaiken tän iloisen ja hyvinvoivan kuoren alla on oikeasti tosi surumielinen ja masentunut tyyppi. Sitten ne kaikki tietää.

Oikeastaan tän tekstin myötä haluan vaan sanoa niille, jotka multa koittaa jonkinlaista tukea tai lohtua saada, että olen pahoillani: Nyt ei vain pysty. Mulla ei oo paukkuja tän enepää. Mun täytyy välissä ajatella itseäni. Muuten meen rikki. Koittakaa ymmärtää.

4 kommenttia

  1. Mintti sanoo:

    Toi on aika tyypillistä, että kun tulee vointiin joku huononeminen, niin yhtäkkiä huomaa olevansa yksin. Eikä ainakaan kukaan halua auttaa. Kannattaa myös olla rehellinen ja sanoa ettei voi hyvin, se ei ole ns normaalia käytöstä, mutta mulle tekee ainakin hyvin sanoa suoraan jos ei mee hyvin, ihmiset saattavat siitä hämmentyä, mutta mitäs sitten 😀 Voimia sulle!

    • Rölliina sanoo:

      Ihmiset kai pelkää satuttavansa enemmän ku ei löydä oikeita sanoja tms. Ku oikeesti vaan riittäis ehkä se, että olis läsnä ja kuuntelis. Myönnän, oon itekki ollut aikoinaan se joka ottaa etäisyyttä ja pelkää sanovansa toiselle jotain väärää. Siitä kannan varmaan lopun ikäni kaunaa itseäni kohtaan, vaikka eihän tietenkään ystäväni itsemurha minun syyni ollut.. Mutta ei sitä vaan voi olla ajattelematta että ”mitä jos…” Muttajoo, oon nyt muuten alkanut opetteleen sanomaan ihan suoraan asioita ja se on oikeastaan ihan hauskaa huomata miten eka säikähtää sitä ja sitte se olo kuitenki jo helpottaa. 🙂

  2. A. V. sanoo:

    Mä oon ollu tuolla, tossa pimeessä paikassa… Mä muistan kans, et paljon ihmisii katos johonki, mut ei ne ehkä ollu ne joita tarttin mun elämään. Mut niin ku säki huomasit, jää sinne ylös valoon niitä ystäviä fikkareilla sohimaan vähän lohtua pimeyteen, onneks. Harmi on, et tommosest pimeest voi taluttaa pois vaan joku semmonen, joka on sieltä ite aikasemmin löytäny pois…
    Mä haluisin kysyy minkälaist apuu oot saanu, mut toisaalt se on aika irrelevanttia, koska selvästikään tukitoimet ei sunkaan kohalla oo ollu riittäviä. Ei ne yleensä tässä maassa ole kenellekään mitään väkivaltaa tai kaltoinkohtelua kohdanneelle riittäviä, mut etenki seksuaalista väkivaltaa kohdanneet on lähes kokonaan 3. sektorin vastuulla, mikä on täällä hetkellisesti EU tasolla jo laitonta, kirjaimellisesti. ”Uhri-direktiivin” lisäys rikoslakiin piti tulla eduskunnalle käsittelyyn kuukausi sitten, mutten usko tän hallituksen olevan kovin kiinnostunut aiheesta eli en pidättäisi hengitystä, et lain myötä tekijä joutuisi sakkojen muodossa edes osin vastuuseen teoistaan, mikäli siis tuomiota ikinä tulisi… Anteeks saarna, oon perehtyny ite seksuaalirikoksen uhrina asiaan ihan lakitasolle asti ja tieto siitä et kanssasisaret (-veljet ja kaikki silt välilt) kärsii, nostaa turhautumisen aika rankasti esiin. Mä jouduin perehtyy asiaan ja tutkii missä helvetissä mua osattais auttaa ja päädyin ite ettii apua pitkään (vuosia), ku olin niin tottunu tohon näyttelemiseen ja pinnalliseen hymyilyyn, et ei kukaan uskonu et mulle ois ikinä tapahtunukaan mitään… kuinka vähän ne ties… Mä olin esittäny lapsesta asti ja hävittäny paljon itestäni matkalla. Mailman ihanin ja anteeksantavin asia on se, et mä olin siellä jossain tallessa koko ajan ja saan nyt olla kokonainen, ekaa kertaa yli 25 vuoteen. Sen lisäks mul on ihana kumppani, ostettiin just talo yhes. On duunii ja koirakin on onnellisempi ku ikinä. Ihmissuhteet ja kroppa voi hyvin. Ekan mailman ongelmia toki on, mut ei ne maailmaa kaada, enää.
    2 vuot sit tilanne oli toinen. Mä painoin duunii niska limas ettei tarttis liikaa miettii, lyhyet vapaat meni koiran kaa metässä itkien tai päihdevoittosesti. Sit kuukaut myöhemmin istuin seksuaaliterapeutin huoneessa ja se oli alku Mun Elämälle ja kaikelle uudelle ja jännälle. Mun menneisyyttä mä en voi muuttaa, mut mä nään siin paljon muuta ku pedofilian tahraaman lapsuuden. Tai flashbackien täyttämän teini-iän. Masentumisen, ptsd:n, syömis- ja persoonallisuushäiriöisen, raiskausten maustaman viinanhuuruisen villin opiskelijaelämän. Tai ees hyvin monimuotoisen lähisuhdeväkivallan täyttämää, ruusuista yhteiseloa kodittomana, kadulla huumeita myyden, ettei itteään tarvinnu… Hui kauhee, hirvee nähä oma elämä summattuna tommoseks. Hyi. Onneks on muutakin.
    Ja sitä tää kirjotus oli kai tarkotus olla, rohkasu. Menin tos vähän syville vesille, mut nyt sielt on helppo jo tulla pois. Koska mulla oli upee terapeutti, joka näytti mulle miten mä autan ite itteeni. Eka mun piti ”vähän” opetella itteäni, tunteitani, tarpeitani yms mut sit ku opin lukee itteeni, ni nyt se tapahtuu melkeen jo itestään. Ja sit pääsin purkaa vast koko elämäni esittämisen alle padotut tunteet, mikä vapautti hirveesti muistoi ja uusii tunteit, mut mä handlasin ne jo paremmin. Siit sit vähitellen… Sen lisäks terapia toki avas teoriaa valtasuhteista, koskemattomuuden merkityksestä turvallisuuden tunteeseen jne. Mä en voi sanoo et seksuaaliterapia muutti mun elämän tai et se muutti mua… Se muutti tavan miten nään elämän, tosin terapeuttiani lainaten: ”Tää oli sun terapia ja sun piti tehä töitä sen eteen eli turha sanoo et terapia onnistui. Sä onnistuit.”

    Jokaisella seksuaalisen- tai muun väkivallan uhrilla on mahdollisuus saada paras kosto tekijälleen; elää hyvä elämä tapahtuneesta huolimatta. Mut siihen tarvii apuu, jonka saaminen on täs maas järjettömän hankalaa. Voimia siihen taisteluun, ku sen aika koittaa..!
    Parempaa Uutta Vuotta!

    • Rölliina sanoo:

      Ohhoh, miten pitkä kommentti! Kiitos, A.V.! Oli samaan aikaan lohduttavaa mutta silti niin surullista lukea kommenttiasi. Oot ilmeisesti kokenut sen kaikista pahimman muodon tästä, mitä ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan! ..vaikka onhan se aina sama minkä tason seksuaalirikos niin se on kamala asia ja sitä ei saisi tapahtua. :/ Mutta jos sinäkin oot selvinnyt tähän asti, niin kyllä minäkin selviän! Avun saaminen on jotenkin tehty aivan liian vaikeaksi, ei sen niin pitäisi mennä että uhri joutuu itse taistelemaan sen oman henkisen kärsimyksensä keskellä vielä siitä, että saa apua. Mä tosiaan sain apua ja koen sen nyt olevan ihan riitävää, mutta paljon sen eteen sai taistella. Monesti mietin sitä, että mitä jos olisin ollutkin vielä enemmän rikki. Jos ei oikeasti olis vaan jaksanut taistella, tuskin mua kukaan kotoa ois hakemaan tullut. Kuulostaa siltä, että oot tosiaankin aika kattavasti perehtynyt aiheeseen! Tästä ois kiinnostava jutella sun kans lisää, koska muakin kiinnostaa nämä lakipykälät yms kyllä. Hiljattain oon vasta saanut voimaa selvittää, mikä just mun keissin kohdalla meni mönkään ja se oli jälleen tää kiltin tytön syndrooma ”en vaadi rangaistusta” (ettei vaan raiskaajalle tulis paha mieli ku oon ilmoittanut siitä poliisille…just joo, mitähän mun päässä sillon liikku..kenelle tuli oikeasti paha mieli).

      Mutta arvostan todella kommenttias ja sitä että raotit vähän omaa tarinaas, tosiaankin tsemppas mua. Tarinas vetää oikeesti aika sanattomaksi, kaikesta sitä voi läpi päästä. Kiitos sulle tästä vielä! Mielellään tosiaan juttelen enemmänkin tästä jos haluat 🙂 sähköpostilla tavoittaa rolliina(at)hotmail.com

Kommentointi on suljettu.