Ja taas minua ärsyttää ihan sanoinkuvailemattoman paljon! Tällä kertaa asunnossani ei ole käyty, naapurit aiheuttaa muuten vaan päänvaivaa.
Mulla oli ihan normaali viikonloppu menossa. Poikaystäväni oli tullut kylään ja vietimme aikaa yhdessä. Perjantaina vielä ajattelin, miten täydellinen viikonloppu tulisikaan olemaan.
Jostain syystä yksinollessani en nuku. Tai siis nukun, mutta max kahden tunnin pätkissä. Käytännössä siis heräilen noin neljä kertaa yön aikana. Mitkään unilääkkeet tms ei mulle tehoa. Ne tekee mulle vaan seuraavaksi päiväksi tokkuraisen olon, mutta ei anna mulle sitä, mitä eniten tarvitsen: unta. (Lääkkeistä olen luopunut reilu 1/2 vuotta sitten koska en vain yksinkertaisesti kokenut niitä tarpeellisiksi. Tästä tulen kirjoittamaan myöhemmin oman kirjoituksensa) Poikaystäväni kanssa nukun todella sikeästi ja hyvin, yhtä menoa 9-12 tuntia. Se on yhtä luksusta. Olen viikonloppuisin hänen kanssaan niin paljon energisempi ja enemän voittajafiiliksillä kuin ikinä muuten voisin ollakaan. Lisäksi koen itseni naiseksi, enkä epäonnistuneeksi lumpuksi.
Lauantaina poikaystävälläni oli työkeikka ja hän oli päivän pois luotani. Autoni meni myös hänelle lainaan päivän ajaksi. Jäin siis kotiin eläinteni kanssa. Ajattelin viettää rennon lauantaipäivän: neuloa ja katsella Viaplaysta sarjoja. Kesken sarjojen katselun havahduin kuitenkin puheeseen, jonka paikannan kuuluvaksi takaterassiltani:
”Tuo kukkapenkkikin tollainen. Ei se siitäkään huolehdi. Viime kesänäkin kasvoi toista metriä pitkäksi ja minä ne jouduin leikkaamaan. Ei se mun homma ole. Nytkään tuo ole kotona. Ei se oo kotona koskaan. Kato nyt, sytkärikin tuossa pöydällä. Mitenhän sen kissat edes pärjää tuolla kun verhotkin aina kiinni.”
…ja BANG paniikkikohtaus on täällä taas! Hengittäminen meni vaikeaksi, kurkkua kuristi, kädet vispasi, ryntäilin paikasta toiseen ympäri asuntoani ja ajattelin että ”Ei nyt, ei nyt taas. Älä viitti tulla. Koita Rölliina rauhoittua.” Ei se auttanut. Sitten soitin äidille ja itkin ja huusin ja annoin kaiken pahan olon vaan tulla ulos. Äiti sanoi, että mun pitäisi mennä pihalle ja sanoa niille suoraan että tollainen ei sovi ja että olin kotona ja kuulin kaiken. Musta ei vaan ole siihen. Halusin piiloutua, halusin mennä pakoon. Sitten äiti päätti tulla luokseni.
Oikeasti. Mun takaterassilla. Naapurit ovat siellä ja kokevat tarpeelliseksi tulla sinne arvostelemaan mun asumistani (enkä kyllä oikeasti edes asu mitenkään epäsiististi). Miten tämä on edes mahdollista? Mistä ne niin luulee, etten ole kotona? Kurkkiiko ne oikeasti mun autotallin ikkunasta sisään, että onko se Rölliinan auto siellä vai ei? Mistä ne tietää, että mulla on kaks kissaa? En ole asiasta niille sanonut.
Tiedän, pitäisi pitää terassilla jotain nättejä istutuksia ja olla harvase päivä kitkemässä niistä rikkaruohoja pois. Mutta kun en ole vain yksinkertaisesti jaksanut. Toissakesänä olin totaalisesti poissa pelistä, eikä se viime kesäkään mennyt kovin paljon paremmin. Tulevana kesänä jaksamiseni puolesta minulla olisi pieni mahdollisuus pystyäkin pitämään paremmin nättejä kulisseja pystyssä. Mutta: kesäaikaan en edes viihdy asunnollani juurikin siksi koska naapurit seuraa jokaisen liikkeen ja oikeasti viettää aikaansa minun takapihalla (vaihtaa kyläjuorut ikkunani alla, aivan kuin minulla ei olisi mitään yksityisyyttä)! Olin siis viime kesänkin pääsääntöisesti ihan kaikkialla muualla kuin kotona. Ja mitä niihin kasvaviin ”toista metriä pitkiin heiniin” tulee, ne heinät on mummuni aikoinaan istuttamat ruskoliljat. Ne kasvaa mukavasti juuri sen korkuiseksi, että ne antaa terassille näkösuojan kesän ajaksi. Minä tykkään niistä, joten miksi myllertäisin ne pois?
Eipä tälle mitään voi tehdä. Onhan ihmisillä oikeus haukkua toista, jos siltä tuntuu. Haluaisin vaan tietää, mitä pahaa olen niille tehnyt, että mua voi niiden mielestä näin kohdella?! 🙁 Onhan se varmasti tosi mehukasta, että nuori tyttö muuttaa täysin uuden nimen kanssa vanhalle kotikylälle asumaan ja koittaa pitää matalaa profiilia. Samaan aikaan postilaatikko täytyy ulosoton kirjeistä Kyllähän se kiinnostaa varmasti jokaista juoru-ukkoa tai -akkaa. Mutta kun asiat ei ole aina niin mustavalkoisia. Jos ne tietäis oikeat syyt, miksi olen vaihtanut nimeni (oikea syy: raiskaaja ei löydä minua enää mistään) ja miksi olen ulosotossa (oikea syy: putoaminen, pitkä sairasloma ja tyttömyys + se kun oikeus ei toteutunut), saisin varmasti olla rauhassa. Vaan jos ne tietäis, mun tarinani tietäis sitten ihan jokainen ja sitä en halua. Ehkä joskus kerron tarinani auki ihan omalla nimelläni ja julkisesti. Mutta siihen hetkeen on vielä pitkä matka edessä. En ole vielä valmis siihen.
Kaikinpuolin tää tästä paniikin repiminen tuntuu aivan typerältä asialta. Jos oisin kunnossa, ei tämä varmastikaan tuntuisi niin pahalta. Mutta totuus on, että en ole kunnossa ja se tuntuu pahalta. Olen taas ylivirittynyt. Kädet tärrää, sydän hakkaa ja jokainen rapsahduskin saa säpsähtämään. Millon tämä loppuu?
Pitäisi uskaltaa mennä koiran kanssa ulos, mutta pelottaa.
Kaikesta huolimatta, pitäs muistaa elää täysillä eikä murehtia liikaa. Elämä on tässä ja nyt. <3
