Helmikuu 2016

Kävin viikonloppuna pitkästä aikaa viihteellä. Julkisesti esiityvä bile-eläimeni on aikalailla kuollut sen raiskauskokemuksen jälkeen. En halua näyttää hyvältä, En halua, että muut huomaa minut. En halua, että minua katsotaan. Jos joku tuntematon tulee liian lähelle, saan hepulin. Kun ympärilläni on liikaa ihmisiä, saan hepulin. En siis viihdy ulkona. En ylipäänsä viihdy paikoissa, joissa on paljon ihmisiä, kuten kaupat ruuka-aikaan ja baarit.

Kävimme sellaisessa 18-22 -vuotiaiden suosimassa paikassa. Aikani selvisin siellä ihan hyvin, mutta sitten yhtäkkiä mua alkoi ahdistamaan ihan kamalasti. Näin niissä nuorissa tytöissä itseni muutama vuosi takaperin. Samalla olin kamalan kade niille, mutta samalla peloissaan. Mietin vain päässäni raiskaustilastoja ja sitä, kuinka moni sellaista vääryyttä joutuu vielä kokemaan. Ja entäs ne raiskaajat sitten, kuinka monta raiskaajaa siellä baarissa oli. Joskus olin tosiaan itsekin sellainen: hoikka ja kaunis, itsevarma nuori nainen jolla oli elämä vasta edessä. Nyt sitä ollaan kaikkea muuta, mutta onneksi on ihmisiä jotka näkee mun tän hetkisen pullukan ja rujon kuoren läpi. Tästä minun onkin hyvä jatkaa tarinaani eteenpäin…

Vuosi 2012

Keväällä ystäväni kuoleman jälkeen istuin vain parvekkeellani ja kuuntelin kuinka kesä teki tuloaan. Lumet suli ja linnut lauloi. Ihmettelin, että miten tällaisena aikana kukaan voi haluta tappaa itsensä. Kuinka pimeältä elämän oikein piti näyttää, kun ulkona uusi elämä herää henkiin. Ajattelin, että jos ystäväni olisi jaksanut ihan vaan muutaman viikon pidempään, olisi kevät ollut jo pitkällä. Itselleni kevät on aina symboloinut uutta elämää. Kun kylmä talvi sulaa pois ja sulaneen veden mukana lähtee kaikki kuollut kasvillisuus pois ja alta nousee uusi elämä. Toisaalta, nyt tiedän itsekin, millainen on kevät, jolloin ei kuule lintujen lauluja.

Poikaystäväni kanssa välit menivät vain etäisemmäksi. Näimme enää vain kerran viikossa, vaikka asuimme samassa kaupungissa. Olin siitä tosi kiukkuinen ja vihainen. Toisaalta se ei haitannut minua, jäihän minulle enemmän aikaa juhlia kavereiden ja tuntemattomien kanssa. Samalla tunsin, etten voinut puhua hänen kanssaan asioista. En voinut puhua edes ystävieni kanssa. Koin tuolloin olevani ensimmäistä kertaa aivan yksin.

Vietin silloin paljon aikaa ystäväpoikieni seurassa. Joimme olutta, saunoimme ja pelasimme korttia. Heillä oli yhteinen kimppakämppä omakotitalossa kaupungin laidalla. Nukuin monet yöt sohvalla ja menimme porukalla samaa matkaa aamulla kouluun. Koin, että mun oli hyvä olla miesporukassa ainoana naisena. Miehet kun ei valita pikkuasioista, eikä ole sitä ainaista parisuhdedraamaa, mitä naisilla on. Se oli sellaista kevyttä oloa, eli mulle juuri sopivaa! Ei tarvinnut ajatella ja suru oli helppo vain työntää pois. Ja mikäs siinä oli ollessa, joukon ainoa prinsessa ja prinsessakohtelua sainkin! 🙂

Välini lähenivät yhden tuon porukan pojan kanssa. Sain häneltä sitä huomiota, mitä en omalta mieheltäni saanut ja se tuntui väärältä. Hän saattoi tulla yllätyskylään iltalenkin yhteydessä. Joimme teetä ja söimme mokkapaloja. Yhtäkkiä havahduin, että näin tuon pojan aivan eri valossa kuin ennen. Olin yhtäkkiä kiinnostunut hänestä. Säikähdin tuota tunnetta paljon ja aloin pitämään itseäni entistä huonompana ihmisenä.

Kaverini kyllä yrittivät minulle sanoa, että kaikki joskus ajattelee pettämistä. Se on vain tärkeintä, pysyykö se vain ajatuksena ja pystyy hillitsemään sen vai tuleeko ajatuksista varsinaisia tekoja. Sitten se on paha, jos oikeasti tapahtuu jotain väärää toisen kanssa. Ajattelin, että olen vahva ja pidän sen vain ajatuksena. Ja niin pidinkin pitkän aikaa.

Sitten täysin huomaamattani, salakavalasti tilanne kävi vain pahemmaksi ja ”Bile-eläimeni” pääsi toden teolla irti: Join viinipullon pohjalle ja lähdin baariin. Jos en saanut kaveria mukaani, menin yksin. Istuin pubin nurkkapöydässä ja juttelin tuntemattomille. Avauduin elämästäni heille ja sain sieltä sitä kaipaamaani ymmärrystä ja tukea. Samaan aikaan opiskelin päivät ja illat tein töitä. Nyt jälkeenpäin en edes ymmärrä, miten jaksoin sen kaiken päälle vielä ryypätä. Toisaalta, samaan aikaan mun ois pitänyt tehdä kaikkeni valmistumisen eteen, mutta en tehnyt. Toiset pakersivat lopputöitään ja minä hain lohtua elämääni baareista. Myös ollessani poikaystäväni luona, me vaan joimme ja ilta päättyi useimmiten riitaan. Olimme välissä todella ilkeitä toisillemme. Välissä riidat meni niin pahaksi, että sain tukkapöllyä ja lensin päin seiniä. Nämä kuitenkin sovittiin pian ja jatkoimme jälleen ”normaalissa” suhteessa elämistä (siltä osin kuin suhteemme oli normaali). Päällisin puolin kaikki kuitenkin näytti hyvältä.

Päätin myös, että haluan näyttää kauniilta ja olla viimeisen päälle huoliteltu. Värjäsin tukan mustaksi ja opettelin meikkaamaan. Käytin irtorpisiä ja värillisiä piilolinssejä. Pukeuduin sukkahousuihin, hameisiin ja mekkoihin yhä enemmän. Pidin aina mustat saappaat jalassa. Päässäni minulla oli suurikokoinen rusetti. Tuona aikana minusta kasvoi varsinainen diiva esiin. Tai no, sellainen tyttömäinen diiva. Olin 170 senttiä pitkä ja painoin 60 kiloa. Ainut mikä harmitti, oli B-kupin rinnat, muuten olin erittäin tyytyväinen itseeni. Itsetuntoni nousi huippuunsa. Ulkomuotoni oli aina viimeisen päälle huoliteltu ja tiesin näyttäväni todella hyvältä. Kuulin siitä myös jatkuvasti muilta ihmisiltä ja se tuntui hyvältä. Tuolloin tosiaankin halusin ja uskalsin näyttää itseäni ihmisten ilmoilla.

En tuolloin vielä hoksannut, mutta se taisi olla jonkinmoinen alku seuraavalle todella villille kahdelle vuodelle, josta avaudun enemmän seuraavassa tekstissäni.