Suurin pettymys

IMG-20170604-WA0010

Tulen kirjoittamaan tässä postauksessa kaiken sen pohjalta, miltä musta tuntuu. Järjellä tiedän, ettei kaikki tämä ole totta mutta miksi tunteet lamauttavat järjen kerta toisensa jälkeen?

Mun Facebookin etusivu täyttyy päivityksistä, joissa iloitaan opiskelupaikan saamisesta. Mutta miltä tuntuu jäädä ilman sitä?

Olin varautunut siihen, etten pääsisi ensimmäisellä hakukerralla opiskelemaan logopediaa. Puheterapeutin ammatti on mun unelma, mutta en ole ainoa, joka siitä haaveilee.

Mun koko abivuosi pyöri opiskelun ympärillä. Mulla ei ollut mitään muuta elämää kuin koulu. Pärjäsin kirjoituksissa hyvin, mutta olin kuormittanut itseäni aivan liikaa. Kun kirjoitukset vihdoin olivat ohi, päätin vielä kerran tsempata. Vielä kerran opiskelin 2kk:n ajan kokopäiväisesti, joka ikinen päivä. Viimeisillä voimilla yritin painaa mieleen anatomiaa ja fysiologiaa sekä puhetieteitä. Monta kertaa olisin halunnut luovuttaa, mutta olin tavoittelemassa unelmaani.

Olisin ollut valmis muuttamaan 8h ajomatkan päähän perheestäni ja ystävistäni. Täysin vieraaseen kaupunkiin, täysin vieraiden ihmisten keskelle. Mitä enemmän tekee töitä jonkin asian eteen, sitä enemmän epäonnistuminen harmittaa. Olin logopedian opintoihin 20. varasijalla eli jätin yli 300 opiskelijaa taakseni. Valintakokeessa pärjäsin kiitettävästi, mutta sisäänpääsyyn olisi vaadittu erinomaista osaamista. Yritin parhaani ja enemmänkin, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Ehkä vuoden päästä. Tai kahden vuoden päästä.

Tähän mennessä olen aina tiennyt, että kun syksy tulee, menen kouluun. Nyt tilanne on täysin erilainen. Sopeutuminen vaatii paljon aikaa. Yritän olla iloinen opiskelupaikan saaneiden puolesta, vaikka se on vaikeaa. Vaikka en suunnitellut välivuotta, tiedän että se tekee mulle kaikin puolin hyvää. Vihdoin mulla on aikaa tehdä niitä asioita, joista aidosti nautin. Vihdoin voin antaa aikaa itselleni ja omille ajatuksilleni.

Vaikka on jo kulunut kuukausi yhteishaun tuloksien ilmestymisestä, mun on ollut erittäin vaikea sisäistää tätä kaikkea. En vieläkään pysty hyväksymään sitä, etten pääse opiskelemaan tulevana syksynä. Ajatuskin opiskelusta, pienikin vihje siihen liittyen, saa mun pään täyttymään ahdistavista ajatuksista. Joka kerta, kun nämä asiat käväisevät mielessäni pyrin työntämään ne pois. En jaksa käsitellä tätä pettymystä ja epäonnistumisen tunnetta. Mua ei kiinnosta. Ihan sama. Mutta oikeasti se ei ole niin. Tämä ei todellakaan ole mulle ihan sama.

Tiedän, että logopediaa on todella vaikea päästä opiskelemaan ja siksi ei ole mikään ihme, etten saanut opiskelupaikkaa ekalla hakukerralla. Tein aivan älyttömästi töitä. Käytin KAIKEN ajan lukemiseen ja olin motivoitunut. Siksi mua harmittaa. Mua harmittaa enemmän kuin kukaan pystyisi kuvittelemaan.

Kävin logopedian intensiivikurssin sekä tehoviikonlopun ennen pääsykoetta. Intensiivikurssin alkupuolella olin jo luovuttamassa. Asiaa tuli niin paljon, etten pystynyt sisäistämään puoliakaan, mikä ahdisti mua entisestään. Olin niin väsynyt lukion jälkeen, että olisin vain halunnut nukkua. Valmennuskursseilla teimme kuitenkin myöhemmin vanhoja pääsykokeita sekä muita harjoituksia. Niissä pärjäsin erinomaisesti, mikä antoi mulle lisämotivaatiota. Ajattelin, että ehkä mulla sittenkin on mahdollisuus päästä sisään. Nyt musta tuntuu, että kuormitin itseni loppuun ihan turhaan. Jos olisin tiennyt, ettei se kova työ tuota tulosta, olisin pystynyt kevään aikana ottamaan vähän rennommin enkä olisi ajanut itseäni jälleen kerran pohjalle.

Mua hävettää, koska otan tämän niin raskaasti. Mulla on niin luuseriolo, vaikka järjellä tiedän että sellainen en todellakaan ole. En kestä kuunnella, kun muut puhuvat saamistaan opiskelupaikoista. Musta tuntuu, että luin sosionomin esivalintakokeeseen ihan turhaan, koska mun aika loppui niin kesken etten ehtinyt tekemään puoliakaan tehtävistä. Tämäkin ottaa päähän, koska en päässyt näyttämään osaamistani. Jos olisin käyttänyt esivalintakokeen lukemiseen menneen ajan logopedian lukemiseen, mulla olisi ollut paremmat mahdollisuudet päästä sisään yliopistoon. Mutta nyt on turha jossitella. Se ei muuta asioita mitenkään. Mun on vaan hyväksyttävä epäonnistumiseni. Turhauttaa alkaa opiskelemaan samoja asioita uudelleen, mutta miten muutenkaan tämän vuoden kuluttaisin.

Olen yrittänyt iloita siitä, että pääsin ylioppilaaksi. Sain lukioni tunnustuspalkinnon hyvästä menestyksestä ylioppilaskirjoituksissa. Kokosin abivuoden aikana myös lukioni historian ensimmäisen musiikkidiplomin, josta sain arvosanan 5 (erinomainen). Kirjoitin yhden L:n, 3 E:tä, yhden M:n sekä yhden B:n. Saisin olla todella ylpeä itsestäni. Yhteishaun tulokset kuitenkin pienentävät tämän merkitystä. Kaikesta huolimatta olen valmis tekemään kaikkeni sen eteen, että pystyisin ottamaan kaiken ilon irti tästä alkavasta vuodesta. 

IMG_20170621_140859_825