Melkein helpottunut

Istun junassa ja katson, miten maisema viilettää ohi junan liikkuessa. Tänään on se päivä, jota olen odottanut viime keväästä asti. Tänään on se päivä, kun voin hyvällä omallatunnolla kirjoittaa tätä postausta. Lukio on vihdoin ohi: Olen selvinnyt 3 vuoden lähes tauottomasta opiskelusta, 13 koeviikosta ja 6 ylioppilaskirjoituksista. Sen lisäksi mun pääsykokeet on nyt ohi. Vielä en osaa olla helpottunut tai ylpeä itsestäni, mutta ehkä muutaman päivän päästä siihen kykenen.

Tällä hetkellä mulla on todella tyhjä olo. Näiden kolmen vuoden aikana mun koko elämä pyöri koulun ympärillä. Aamulla lähdin kouluun, josta palatessani jatkoin lukemista siihen asti, että oli aika mennä nukkumaan. Kun lukuloma alkoi, intensiivinen opiskelu jatkui. Pääsykokeisiin lukeminen oli kuitenkin mukavaa, koska olin valmis tekemään kaikkeni unelmien opiskelupaikan saavuttamiseksi. Opiskeltavat asiat olivat oikeasti mielenkiintoisia, mikä auttoi pitämään motivaatiota yllä. Vuosien ajan odotin päivää, jolloin saisin vihdoin nauttia elämästä, kun ei enää tarvitse stressata tai jännittää. Odotin vain päivää, jolloin ei olisi mitään tekemistä. Sitä, että saisin vain olla tai vastaavasti tehdä asioita, joista aidosti nautin. Nyt kun se päivä vihdoin on, en kuitenkaan saa siitä iloa irti. Mitä mun nyt kuuluu tehdä? Missä on se helpotuksen tunne, josta olin haaveillut? Uusi tilanne vaatii itseltäni aikaa sopeutua.

Ahdistus ja epätietoisuus ovat raskas yhdistelmä. Ahdistus haluaa tietää tarkalleen, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Se ei jaksa odottaa. Ajattelin, että abivuosi tulisi olemaan raskas, mutta en ajatellut, että se olisi näin uuvuttava, täysin lamaannuttava. Vuosi oli täynnä epävarmuutta. Ajoittain tuntui, etten ikinä selviäisi hengissä, mutta onneksi aina järjellä tiesin, että kyllä mä selviän. Ja niinhän mä selvisin. Pärjäsin jopa paremmin kuin olisin ikinä osannut odottaa. Kirjoitusten tulokset julkaistaan tulevana torstaina. Sen sijaan, että jännittäisin, pääsenkö ylioppilaaksi, jännitän sitä, saanko arvosanoiksi E:tä vai L:ää. Opiskelijavalintojen tuloksia täytyy odottaa kesäkuun loppuun asti. Musta tuntuu, että pääsykokeen toinen osa meni hyvin, mutta toisesta osasta jäi todella epävarmat fiilikset. Muutamat väittämät menivät täysin lottoamiseksi ja jos kyseisen opiskelupaikan haluaa, ei riitä että pärjää kiitettävästi vaan täytyy pärjätä erinomaisesti: paljon hakijoita ja todella pieni sisäänottoprosentti. Mua ei varsinaisesti haittaa, jos en pääse vielä ensi syksynä opiskelemaan, mutta mua ahdistaa ajatus siitä, että sitten täytyisi löytää jostain töitä ja keksiä tekemistä koko vuodeksi. Olen ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa, että mulla ei ole mitään hajua, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan.

Mulla oli pari viikkoa sitten hoitoneuvottelu psykiatrian poliklinikalla. Keskustelimme lääkärin ja terapeutin kanssa yleisesti mun voinnista tällä hetkellä sekä siitä, miten mennään tästä eteenpäin. Kelan mulle maksamat tuet loppuivat toukokuussa ja niitä tulisi nyt hakea uudelleen, mutta en voi niitä hakea ennen kuin tiedän, asunko Turussa enää tulevana syksynä. Päädyimme kokeilemaan lääkitystä taas reilun puolen vuoden tauon jälkeen. Vaikka olen aina ollut hieman skeptinen lääkkeiden suhteen, ajattelin että tällaisessa elämäntilanteessa niistä ei olisi ainakaan haittaa. Lääkkeiden avulla mun olo on tasaantunut alkukevääseen verrattuna, mihin olen enemmän kuin tyytyväinen.

Kovasti yritän miettiä, mitkä ovat niitä asioita, joilta olen vienyt aikaa pois opiskelun takia. Yritän miettiä, mitkä ovat niitä asioita, joille itse haluaisin antaa enemmän aikaa. Nyt olen vapaa tekemään, mitä itse haluan. Kukaan ei enää pakota mua. En edes mä itse. Yritän iloita siitä, että parin viikon päästä saan valkolakin päähän ja saan viettää mukavan päivän sukulaisten ja ystävien kanssa. Nautin, kun mulla on aikaa suunnitella omia juhliani ja harjoitella lauluesitystä lukioni lakkiaistilaisuuteen. Mä voin urheilla vaikka 10 tuntia päivässä, laulaa, leipoa, katsoa Netflix-sarjoja, nähdä kavereita, viettää aikaa perheen kanssa ja lähteä vaikka metsään patikoimaan, kun kaipaan omaa aikaa. Haluan uskoa, että asiat kyllä järjestyvät ajallaan. Olen tehnyt parhaani ja se riittää juuri siihen, mihin se riittää.