Sairaankaunis urheilija

Huh, kulunut aivan liikaa aikaa edellisestä kirjoituksesta! 😀 Ajattelin tänään kuitenkin kertoa vähän siitä, miten psyykkiset sairaudet ovat vaikuttaneet mun treenaamiseen ja ylipäätään elämäntapoihin. En ole aina ollut urheilullinen. En ole aloittanut harrastamaan liikuntaa muutaman vuoden ikäisenä, kuten useimmat mun treenikavereista. Mä kiinnostuin liikunnasta ollessani 5. luokalla. Olin isokokoisempi kuin muut mun luokan tytöt ja mun itsetunto oli nollassa kiusaamisen takia. En halunnut olla enää niin erilainen. Halusin nähdä peilistä iloisen, hyvinvoivan tytön, joka osaa pitää huolta itsestään. Halusin pysyä liikuntatunneilla mukana ja tulla hyväksytyksi pesäpallojoukkueeseen. Sain liikunnasta numeroiksi seiskoja ja vertaillessani numeroita kavereideni kanssa pidin itseäni aikaansaamattomana, laiskana ja huonona ihmisenä. Tuolloin 11-vuotiaana aloitin oikeasti aivan nollasta. Yhden paalunvälin juokseminen oli jo suoritus. Halusin vain laihtua ja kun huomasin painon putoavan, sain motivaatiota jatkaa. Pian jaksoinkin juosta jo 2 paalunväliä. Muistan, kun kerroin äidilleni innoissani, että jaksoin juosta 2 kilometriä. Kun huomasin onnistuvani tavoitteissani, itsetuntoni nousi ja tuntui helpottavalta, kun en enää ollut se huonoin. Huonoin pesäpallossa. Huonoin juoksussa. Huonoin pituushypyssä. Nämä ajat eivät kuitenkaan olleet minulle helppoja. Motivoiduin liikaa. Laihduin puolessa vuodessa 10kg pituuteni kasvaessa kovaa vauhtia. Liikunnasta meinasi tulla mulle pakkomielle. Jokaisesta herkuttelukerrasta tuli huono omatunto ja jos olin yhdenkin päivän käymättä lenkillä, ahdistuin. En ollut missään vaiheessa alipainoinen, mutta menossa nopeasti alamäkeen. Onneksi kouluterveydenhoitaja puuttui asiaan ja painoani alettiin tarkkailemaan. Kun minulle annettiin ”lupa” syödä toiselta taholta, ymmärsin itsekin ravinnon tärkeyden ja harjoittelun kautta opin harrastamaan liikuntaa terveellisesti. Mun liikunta oli pitkään todella yksipuolista; pelkkää juoksua ja kerran viikossa aikidotreenit + satunnaisia parin kerran lajikokeiluja. Tämäkin meinasi koitua ongelmaksi.

1172645_616183678529462_1804702936_n

Yläasteella lopetin aikidon ja aloitin sulkapallon. Sulkapallossa kehityin hyvin nopeasti ja reilun vuoden treenaamisen jälkeen pääsin kisaryhmään. Edelleen harrastin juoksua lähes päivittäin, minkä lisäksi treenasin sulkapalloa 2 päivänä viikossa. Sulkapallon aloittaminen toi mukanaan ongelmia; pelkoa ja epätoivoa. Tämä johtui oikean olkapääni yllättävästä kipeytymisestä n. 4v sitten. Pelaamiseen tuli tauko ja alkoivat pitkään kestäneet sairaalatutkimukset. Ortopedin lähetteellä kävin mm. laajoissa verikokeissa, röntgenissä, olkapään magneettikuvauksessa x2, kaularangan magneettikuvauksessa ja luuston gammakuvauksessa. Tutkimukset jatkuivat lähes vuoden ajan, mutta mitään ongelmaa ei löytynyt. Kävin mielessäni läpi miljoonat kauhuskenaariot peläten sitä pahinta. Yhtäkkiä pahin kipu vain hävisi itsestään ja pystyin taas pelaamaan kunnolla. Edelleen tunnen epämiellyttäviä tuntemuksia olkapäässä tietyissä asennoissa, mutta pärjään niiden kanssa fysioterapeutin antamien jumppaliikkeiden avulla.

13256969_1009071145854845_1210766665_n

Pari vuotta sitten aloitin triathlonin, jolloin treenaaminen monipuolistui todella paljon: juoksua, pyöräilyä, uintia, sulkapalloa ja salilla käyntiä. Lukio vei kuitenkin niin paljon aikaa, että jouduin lopettamaan sulkapallon. Triathlonia jatkan edelleen: 2-3 kertaa viikossa juoksua, 2 kertaa uintia ja kerran salia ja spinningiä. Olen rakastunut lajiin aivan täysin. Treenaaminen auttaa mua keskittymään, saa ajatukset hetkeksi muualle stressiltä ja panikoinnilta ja lisää mun itseluottamusta. Kun liikun ja syön terveellisesti (muutamia herkuttelupäiviä lukuunottamatta), pystyn katsomaan itseäni peilistä hyvällä fiiliksellä. Liikunnan ansiosta mun keho ja mieli voivat hyvin, tai ainakin paremmin kuin ilman sitä. Viimeisen parin vuoden aikana urheilun saralla on ollut motivaation värittämiä buumivaiheita, mutta myös ikävän paljon vaikeita aikoja.

Monet mun Instagram-käyttäjää (towardstriathlon) seuraavat saavat helposti käsityksen, että omistaudun urheilulle täysin, olen tasapainossa sekä henkisesti että fyysisesti, noudatan terveellisiä elämäntapoja ja nautin siitä, mitä teen. Kyllä, tämä on totta silloin, kun mun elämässä on menossa hyvä vaihe. Kuten olen joskus aikaisemminkin maininnut, psyykkiset sairaudet (erityisesti sairastamani yleistynyt ahdistuneisuushäiriö) eivät vaikuta ainoastaan mielialaan vaan todella voimakkaasti myös fyysiseen jaksamiseen ja motivaatioon. Mulla on ollut pisimmillään puolen vuoden jaksoja, jolloin urheilusta ei ole tullut yhtään mitään. Enkä nyt tarkoita, etten jaksa treenata 5-6 päivänä viikossa kuten parhaina aikoina. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että mulla ei ole mitään motivaatiota koko hommaan. Näinä aikoina urheilusta tulee kaiken muun rinnalla suorittamista ja pakkopullaa: ”Pakko lähteä lenkille, pakko, aivan pakko.” Tästä syntyy kierre: Kun lähden väsyneenä ja huonolla fiiliksellä liikkumaan, hengästyn jo ennen kuin olen päässyt postilaatikolle, en jaksa, turhaudun, ahdistun ja lopulta vaivun epätoivoon, koska taas tulee takapakkia. Mun mieleen tulee samoja ajatuksia, joita käyn läpi lähes päivittäin oman pääni sisällä. Mietin, miksi juuri mun piti sairastua. Mitä olen tehnyt niin väärin, että mua rangaistaan tällä tavalla? Kaikki tuntuu niin epäreilulta. Jokin mun pään sisällä haluaa viedä mun elämästä ne viimeisetkin voimanlähteet. Se haluaa viedä multa aivan kaiken. Miten enää jaksan eteenpäin, kun en voi liikkua? Katson vierestä, kun mun treenikaverit harrastaa liikuntaa monta tuntia päivässä, menestyy, kehittyy… ja sillä aikaa mä makaan kotona ja syön suklaata.

DSC_0104.NEF

Ensimmäisen urheiluun vaikuttavan kunnollisen takapakin koin noin vuosi sitten. Olin henkisesti aivan loppu. Olin käynyt psykoterapiassa vuoden, mutta en kokenut saaneeni siitä mitään irti. Siksi päätimme hoitoneuvottelussa jatkaa psykoterapiaa aloittaen sen rinnalla Sertralin Orion-lääkityksen. Mieliala tasaantui ja ahdistus lieveni nopeasti, mutta kyseinen lääke aiheutti mulle suuria ongelmia sykkeen kanssa. Hengästyin pelkästä seisomisesta. Juoksu ei kulkenut ja uinti töksähti 50 metrin jälkeen. Jatkoimme lääkekokeilua muutaman kuukauden ajan odottaen mahdollista sykkeen tasaantumista. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Olin joutunut pitämään parin kuukauden tauon urheilusta, mikä aiheutti mulle lisäahdistusta. Kokeilun jälkeen päädyimme lopettamaan serotoniinilääkityksen ja kokeilemaan tilalle mirtatsapiinia. Parin kuukauden jälkeen sykkeet olivat tasaantuneet, mutta tunnelin päässä ei näkynyt valoa. Mirtazapin oli minulle vielä sata kertaa epäsopivampi lääke kuin Sertralin. Sen sijaan, että kyseinen lääke olisi auttanut mun masennukseen ja ahdistukseen, se pudotti mut syvemmälle kuin olisin ikinä kuvitellut joutuvani. Vaikka mun elämässä oli ollut sanoinkuvailemattoman vaikeita aikoja, ne ei ollut mitään verrattuna tähän. Lukittauduin omaan huoneeseeni, elin omassa pienessä kuplassani, en huomannut mun ympärillä tapahtuvia asioita, mikään ei kiinnostanut, en jaksanut puhua, en pystynyt nukkumaan enkä kyennyt löytämään mun elämästä mitään positiivista. Yritin käydä lenkillä, mutta se ei tuntunut miltään. Kaikki oli mulle ilmaa. Mun vointi romahti niin pahasti, että jouduimme ottamaan yhteyttä toiselle poliklinikalle mun hoitavan lääkärin ollessa lomalla. Onneksi pääsin kyseisestä lääkkeestä eroon nopeasti ja jouduin kärsimään vain muutaman viikon. Näiden epäonnistuneiden lääkekokeilujen ja tuskaisen puolen vuoden jälkeen halusin yrittää pärjätä ilman lääkkeitä. Olin pärjännyt ilman niitä 10 vuotta. Vaikka mulla oli ollut vaikeaa ilman lääkkeitä, oli elämä kuitenkin paljon nautinnollisempaa ilman niitä.

Lääkekokeilujen jälkeen meni vielä kuukausia ennen kuin olin saanut koottua itseni jälleen. Olen huomannut, että omalla kohdallani se, miten hyvin urheilu sujuu, riippuu täysin mielialasta ja niistä tunteista, joita koen. Koska en pysty itse hallitsemaan sitä kaikkea, mitä mun mielessä liikkuu, mun täytyy olla itselleni armollinen. Se ei todellakaan ole helppoa. Mun on ollut todella vaikea hyväksyä tätä vaihtelua erityisesti liikunnan saralla. Urheilu antaa mulle niin paljon voimaa ja nostaa mielialaa. Uskon, että mun parantuminen etenisi paljon nopeammin, jos en joutuisi säännöllisen epäsäännöllisesti olemaan treenaamatta. Tämä on kuitenkin mun elämä. Mun täytyy itse oppia nauttimaan siitä juuri sellaisena kuin se on. Antaa itselleni aikaa ja ymmärrystä. Mun ei tarvitse yrittää elää päivää kerrallaan. Voin elää hetken kerrallaan, jos se tuntuu helpommalta.

12523734_535610639939499_865729189_n

 

Juuri tällä hetkellä mulla menee paremmin kuin moneen vuoteen. Olen nyt parin kuukauden ajan antanut paljon aikaa treenaamiselle: pyrkinyt käymään lähes kaikissa valmennetuissa treeneissä ja sen lisäksi lenkkeillyt omalla ajalla oman jaksamiseni mukaan. Uskon, että tämä on suurin syy sille, että mulle kuuluu yllättävänkin hyvää. Tällä hetkellä koulu vie ajoittain liikaa aikaa, mutta olen kuitenkin pyrkinyt parhaani mukaan jättämään aikaa myös muulle kuin opiskelulle. Olen pitkästä aikaa nähnyt kavereita, viettänyt aikaa perheen kanssa ja noudattanut terveellisiä elämäntapoja. Jo parin kilometrin lenkki antaa yllättävän paljon energiaa opiskelulle. Mulla loppui tänään lukion viimeinen koeviikko ja alkoi lukuloma! Luvassa on erittäin stressaava kevät, minkä olen jo lievästi treeneissä huomannut. Yritän nyt kuitenkin suhtautua positiivisesti kaikkeen siihen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Aika riittää juuri siihen, mihin se riittää. Enempään en pysty. Menestyn kirjoituksissa hyvin ja pääsen opiskelemaan unelmieni alalle, jos niin on tarkoitettu. Jos en onnistu tavoitteissani, aina voin yrittää uudestaan.

Mitäs teidän kevääseen kuuluu? 🙂

3 kommenttia

  1. Sini sanoo:

    Ihanaa että postasit pitkästä aikaa, sun tekstejä on aina niin kiva lukia. 🙂 ps. Oon susta niin ylpeä. <3

  2. suWi sanoo:

    Luin just kaikki nää sun tekstit ja samaistuin lähes jokaiseen. Oon itse kans samanlainen suorittaja. Valmistuin lukiosta keväällä 2015 ihan hyvin arvosanoin. Mua otti päähän, jos sain kasia huonomman numeron kokeesta vaikka koko aine ei edes kiinnostanut yhtää, esim. historia ja maantiede. Toisaalta taas jätin miltei kokonaan lukematta historian toisen kurssin kokeeseen mutta silti se 7 ärsytti. Ne aineet taas mitkä mua kiinnosti, koitin suorittaa mahdollisimman hyvin ja käytin kaiken ajan lukemiseen. Luin kaikki pikkutiedotkin, että kokeessa menestyminen ei jäisi niistä kiinni. Mullakaan ei ollut silloin elämässä mitään muuta kuin koulu. Mulla oli kaveriporukka mutta nähtiin aika harvoin eikä mulla ollut ketään tosiystävää. Kotona ollessa en tehnyt juuri mitään muuta kuin opiskelin. Mitäs muutakaan mä oisin tehny?
    Sama juttu kun aloitin syksyllä lähihoitajaopinnot. Kiitettäviä on paljon helpompi saada kuin lukiossa mutta silti pänttään liikaa ja kokeeseen mennessä tuntuu ettei osaa mitään. Kuitenkin se kolmonen aina sieltä tulee.
    Nyt jouduin valitettavasti keskeyttämään opinnot ku masennus ja pakko-oireet meni niin pahaksi. Ja se vasta ahdistaakin. Minut hyväksyttiin kouluun vasta kolmannella yrittämällä ja nyt heitän kaiken hukkaan. Saan tietenki jatkaa tuolla sitten kun vointi paranee mutta harmittaa silti.
    Mun blogi löytyy nimellä ei löytynyt onnee onnelasta, jos kiinnostaa lukea. Sain näistä sun teksteistä aika paljon inspistä että mistä kaikesta voisin kirjottaa 🙂

    • Julia sanoo:

      Kiitos, kun kommentoit! Kiva kuulla, etten oo ainoo joka tämmösestä kärsii vaikka on ihan hirveetä, että säkin oot joutunu kamppailemaan noin paljon. Tää on niin kamalaa, kun tietää ettei siinä jatkuvassa suorittamisessa oo mitään järkeä, mutta silti vaan aina löytää jostain voimaa polttaa itteään loppuun. Ymmärrän ihan täysin, miltä susta tuntuu kun et pysty opiskelemaan. Se tuntuu siltä, ettei elämässä oo enää mitään. Paljon tsemppiä sulle, toivottavasti pääset pian jatkamaan opintoja! 🙂 Yritetään oppia olemaan itellemme armollisempia <3

Kommentointi on suljettu.