Perfektionismi ja järjestelmällisyys

DSC_0172

En saanut nukuttua viime yönä. Heräilin kymmeniä kertoja yön aikana. Mun kehoon virtasi vuorotellen vilunväreitä ja kuumia aaltoja, aivan kuin mulla olisi ollut kuumetta. Mä kuitenkin tiesin satojen öiden ja tuhansien päivien kokemuksella, että ei, mulla ei ollut kuumetta. Mun jännitys oli palannut takaisin parin kuukauden tauon jälkeen. Viimeksi jännitin yhtä kovasti kesäkuun alussa, jolloin oli vielä koulua. Kuten yleensä, en tälläkään kerralla löytänyt mitään tiettyä syytä tälle. Vaihdoin päälle pitkät housut ja pitkähihaisen paidan ja yritin käpertyä peiton sisälle tiukemmin, jotta mulle tulisi lämmin. Yritin tehdä hengitysharjoitusta rauhotellakseni itseäni ja käännellä petivaatteita toisin päin. Tietyn ajan jälkeen aina nukahdin.

Mulla oli eilen ensimmäinen ajotunti (tarkoituksena olisi saada ajokortti lokakuun lopulla), jota mietiskelin vielä jälkikäteen illalla sängyssä. Koin illalla valtavaa ahdistusta siitä, että ensi viikolla mulla alkaa abivuosi. Olen iloinen siitä, että mulla on enää 3 jaksoa lukiota jäljellä, mutta samanaikaisesti se tuntuu todella haikealta. Mun abivuoteen kuuluu normaalin opiskelun lisäksi 6 ylioppilaskirjoitukset, kahdet syksyllä ja neljät keväällä. Tasan kuukausi englannin yo-kuunteluun ja pari viikkoa enemmän englannin ja biologian kirjallisiin kokeisiin. Ajoittain kesän aikana olen pystynyt rauhoittumaan ja ajattelemaan, että kyllä mun aika riittää ja että kaikki menee hyvin, kun vain yritän parhaani. En ole kuitenkaan pystynyt pitämään ollenkaan lomaa. Vaikka en ole läheskään joka päivä päntännyt englannin kielioppia tai opiskellut biologian solusykliä, mulla ei ole päivääkään ollut sellainen fiilis, että olisin lomalla. Kirjoitukset ovat olleet jatkuvasti mielessä jossain määrin ja olen panikoinut sitä, ettei mun aika tule riittämään lukemiseen. En ole varsinaisesti asettanut itselleni kirjoitusten suhteen tavoitteita, mutta silti haluaisin pärjätä mahdollisimman hyvin.

En ole koskaan pystynyt luottamaan omaan osaamiseeni. Rehellisesti sanottuna mulla ei ole kertaakaan kokeeseen mennessä ollut sellaista tunnetta, että mä osaisin tai että pärjäisin kokeessa hyvin. Olen ajatellut, että mun täytyisi osata aivan kaikki sanasta sanaan ulkoa, että voisin luottaa itseeni. Jälkeenpäin ajateltuna en usko, että sekään riittäisi mulle. Olen aina pyrkinyt täydellisyyteen ja sen vuoksi vetänyt itseni aivan piippuun tällä suorittamisella. Nykyään en kyllä oikeasti edes tiedä mihin mä pyrin, koska ei ne kiitettävät arvosanat tuota mulle mitään mielihyvää. Ei ne herätä mussa mitään erityisiä tunteita. Tällä hetkellä mun koko elämä pyörii opiskelun ympärillä. Suunnittelen mun menemiset ja tulemiset sillä tavalla, että mulle jää aikaa opiskelulle. Usein jätän kokonaan tekemättä niitä mulle tärkeitä ja voimaa tuovia asioita, koska mun täytyy opiskella. Mulla on huono omatunto, jos teen jotain muuta. En koe, että olisin yrittänyt parhaani, jos en käytä vuorokauden jokaista tuntia lukemiseen tai kouluhommien tekemiseen. En osaa jättää mitään vähemmälle huomiolle vaan kaikki täytyy tehdä ihan viimeisen päälle, vaikka järjellä ajateltuna tietäisin, ettei kyseisillä asioilla olisi mitään merkitystä mun tulevaisuuden tai ylipäätään menestymisen kannalta.

Teen jatkuvasti erilaisia opiskelusuunnitelmia, jotka harvoin kuitenkaan pitävät ja tällöin ahdistun entistä enemmän. Kun edellinen pettää, teen uuden suunnitelman. Usein edellisenä iltana suunnittelen koko seuraavan päivän tunti tunnilta. Päätän, mihin aikaan herään aamulla, että ehdin tekemään kaiken. Sen jälkeen kirjoitan ylös kaiken, mitä päivän aikana täytyisi tehdä ja mitä mihinkin aikaan: pukemiset, pakkaamiset, urheilusuoritukset, opiskelu, ruokailut jne. Tämä helpottaa mun oloa juuri sillä hetkellä, kun olen saanut suunnitelman tehtyä koska tällöin tiedän, että ehdin tekemään kaiken haluamani tiettyyn aikaan mennessä, mutta pitkällä aikavälillä tämä järjestelmällisyys vain pahentaa mun oloa. Mä kyllä tiedostan todella hyvin, että tässä kaikessa ei ole mitään järkeä, mutta se tunne on vain niiiiiin paljon vahvempi kuin järki. Tuotan itselleni jatkuvasti pahaa oloa, mutta siitä ei vain pääse yli eikä ympäri. Vielä pari vuotta sitten en ajatellut olevani perfektionisti, mutta tänä päivänä en tiedä, onko tässä maailmassa edes olemassa ihmistä, joka tavoittelisi täydellisyyttä vielä suuremmin.

Tästä kaikesta huolimatta lukioaika on ollut tähän mennessä mun elämän parasta aikaa. Vaikka se on vaatinut multa aivan älyttömästi voimia, en kadu mitään, mitä olisin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Lukiossa olen ensimmäistä kertaa mun elämän aikana kokenut onnistumisen tunteita ja tullut hyväksytyksi juuri tällaisena kuin olen. Olen rohkaistunut ja kaiken kaikkiaan kasvanut henkisesti todella paljon. Olen vihdoin saanut elää sellaisessa ympäristössä, jossa pystyn hiljalleen nousemaan sieltä mun syvästä kuopasta, kun mikään tai kukaan ei ole enää satuttanut mua. Ajoittain olen miettinyt, olenko ansainnut näin hyvää kohtelua, jota olen saanut. Nykyään mä onneksi tiedostan ja voin hyvällä omalla tunnolla sanoa sen, että kaikkien mun satuttavien ihmissuhteiden myötä olen todella ansainnut nämä positiiviset kokemukset mun menneisyyden vastapainoksi.