Onnistuminen vs. Turhautuminen

12783509_1716031128635130_1015766441_n

En saa onnistumisen tunnetta mistään. En pysty tekemään sitä, mitä rakastan eli harrastamaan liikuntaa. En jaksa olla koulussa, mutta toisaalta en jaksa olla kotona. Mulla ei ole mitään muuta elämää kuin koulu. Koulu, koulu ja vielä kerran koulu. Se määrittää mun koko elämän. Koko lukuvuoden olin todella väsynyt enkä olisi millään jaksanut hoitaa kouluhommia pois alta. Haaveilin vain lomasta. Siitä, että saisi edes pari päivää olla tekemättä mitään. Siitä, että olisi sellainen tunne ettei mun tarvitse tehdä mitään ja voisin hyvällä omallatunnolla levätä. Loman alkaminen ei kuitenkaan herättänyt mussa minkäänlaisia tunteita. Musta ei tuntunut, että olisin ansainnut lomaa vaikka todellakin tiedän, että olen. En osaa rentoutua. En osaa käsittää, että nyt on loma, varsinkaan kun syksyllä on kahdet kirjoitukset, joihin täytyisi lomalla lukea. Tai tämän kahden kuukauden ajanjakson aikana. Tuntuu epäluontevalta kutsua tätä lomaksi. Mua ahdistaa, kun näen muiden opiskelukuvia. Mun täytyy pakottaa itseni pitämään nyt pari viikkoa lomaa, koska kouluvuosi veti mut taas aivan loppuun. Mutta miten pystyisin rentoutumaan, kun näen jatkuvasti ympärilläni ihmisiä pänttäämässä jo kirjoituksiin? Miten pystyisin ajattelemaan, mikä on mulle itselleni parasta? Miten pystyisin ylipäätään elämään elämääni siten, että se olisi juuri mulle mukavaa?

En tiedä, mitä teen nyt kun ei ole läksyjä. En tiedä, mitä teen nyt kun ei ole mitään palautettavia tehtäviä tuherrettavina. Olen tottunut siihen, että jokainen päivä kuluu opiskeluun. Jokin mun pään sisällä huutaa, että päivien kuuluu koostua koulun ympärille, vaikka eihän mulla yleensä ”jää aikaa” muulle. Opiskelu on ainoa asia, mistä olen ajatellut kerääväni onnistumisia. Viime aikoina olen kuitenkin tajunnut, että ei mulle riitä mikään. Onhan se kiva saada kokeesta kiitettävä arvosana, mutta mitä merkitystä silläkään lopulta on? Olen tavoittelemassa jotain paljon suurempaa kuin koulumenestys, voi kun vain tietäisin, mitä se on.

12628016_814543135323066_485069562_n

Mua ahdistaa, kun olen vain syönyt ja maannut. Mulla on aina niin paljon itsevarmempi ja kaikin puolin parempi fiilis, kun olen harrastanut liikuntaa ja syönyt terveellisesti. Silloin osaan olla ylpeä kehostani ja pidän itseäni jopa ihan suhteellisen kauniina. Kun tulee se päivä, joka kuluu makoillessa ja herkutellessa, pystyn keskittymään vain itseni heikkoihin puoliin. Lääkitykseni takia liikunta on osoittautunut erittäin haastavaksi, ajoittain mahdottomaksi. Uinti ja pyöräily sujuvat heikosti, mutta edes jollain tavalla silti. Juoksusta taas ei poikkeuksia lukuunottamatta tule yhtään mitään. Juoksen 200m ja olen niin väsynyt, että on pakko lopettaa. Aika tarkalleen vuosi sitten juoksin puolikkaan maratonin (21km) ja nyt en jaksa edes sataa metriä hengästymättä. Se turhauttaa mua ihan älyttömästi. Rakastan liikuntaa, mutta samalla se ahdistaa mua, koska en saa siitäkään enää onnistumisen tunnetta. Ihan kuin mun kunto olisi heikentynyt muutamassa kuukaudessa aivan romahdusmaisesti. Ihan kuin olisin siinä lähtöpisteessä, mistä aloitin n. 6 vuotta sitten treenaamaan. Mua ahdistaa liikuntapostaukset ja se, kun nään ihmisiä urheilemassa. Tunnen itseni niin aikaansaamattomaksi ja laiskaksi, vaikka tiedän että nämä ovat todella ihan viimeisten asioiden joukossa, mitä mä oikeasti olen. Oikeastaan ne eivät kuulu edes sinne listan loppupäähän. Vielä muutama kuukausi sitten rakastin ostella uusia urheiluvaatteita ja pukeutua lenkille värikkäisiin vaatteisiin. Nyt huonoimpina päivinä vain suosiolla skippaan urheiluosaston. Mulla on viikkoja, jolloin ”hurahdan” liikuntaan ja kaikki päivät kuluvat lähes kokonaan urheiluun: käyn pyöräilemässä, juoksemassa, uimassa ja salilla. Sitten mulla on niitä viikkoja, jolloin en jaksaisi liikkua ollenkaan ja motivaatio on ihan nollassa. Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen siihen, että olen löytänyt mulle todella rakkaaksi muodostuneen liikuntalajin, triathlonin, joka on usein auttanut mua jaksamaan purkamalla ajatuksia.

13259676_588357581335608_33712815_n

Kun aloin huomaamaan ahdistukseni voimakkuuden ja sen, miten usein kyseisestä tunnetilasta kärsin, en olisi ikinä uskonut, että se voisi viedä mut tällaiseen tilanteeseen. Silloin vielä kuvittelin, että ahdistus on vain mun pään sisällä eikä se vaikuttaisi mun elämään suuremmin tulevaisuudessa. Olin väärässä. Yksi tunne voi olla niin vahva, että se kerää ympärilleen muita yhtä vahvoja tunteita ja muodostuu ryöppy, joka kuormittaa ja kuormittaa niin kauan, että lopulta sille ei enää pärjää.

12105134_438062343049358_819236238_n

Kela hylkäsi mun nuoren kuntoutusrahan jo toista kertaa. Ensimmäisellä kerralla syynä oli se, että mulla ei ole koululta tukitoimia. Muuten mulla oli täydet mahdollisuudet saada kyseistä tukea. Kela ehdotti, että hakisin tukea uudelleen. Teimme paljon töitä mun terapeutin ja opinto-ohjaajan kanssa, että saimme tehtyä mulle Wilmaan erityisen tuen suunnitelman sekä sitä kautta haettua vielä YTL:ltä tukitoimenpiteitä ylioppilaskirjoituksiin. Tämän jälkeen kirjoitin kuntoutusrahahakemuksen uudestaan ja lähetin sen Kelaan. Tällä kertaa hylkäämisen syynä oli mun triathlon-harrastus. Kyllä, luitte ihan oikein. Kelan mukaan triathlon vaatii fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia enkä sen takia ole tuen tarpeessa. Lisäksi Kela on sitä mieltä, että mulle riittäisi keskustelukäynnit psykiatrian poliklinikalla parin viikon välein. Triathlon tuo mulle nimenomaan voimia ja ilman kyseistä harrastusta en tekisi mitään muuta kuin makaisin kotona ja murehtisin. Olen joutunut vähentämään treenaamista, lähes luopumaan siitä juurikin näiden psyykkisten sairauksieni vuoksi. Mun hyvinvointi ei myöskään ole verrattavissa suorituksiin millään tavalla. Mulla suorittaminen on mennyt täysin yli ja mun koko elämä on jo yhtä suorittamista eli se on suuri osa näitä mun sairauksia. Eniten tässä ärsyttää se, että Kelan asiantuntijalääkärin mukaan mulla täyttyi koulun tukitoimenpiteitä lukuunottamatta kaikki kriteerit kuntoutusrahan myöntämiselle, mutta nyt yhtäkkiä se ei olekaan ainut asia, joka multa puuttuu.

Multa on kyselty usein, miten jaksan pysyä näin positiivisena, vaikka elämä heittää ympäri tuhatta ja sataa. Jollain tavalla olen oppinut, että tämä on mun elämä. Tässä ja nyt. En voi muuttaa asioita käden käänteessä, mutta suhtautumistapaani pystyn aina muuttamaan. Mun täytyy tehdä itse mun elämästä juuri sellaista kuin haluan sen olevan. Kukaan muu ei voi tehdä sitä mun puolesta. Mulla on elämässä niin monia asioita, joihin voin olla tyytyväinen, mulla on rakastava perhe ja ystävät, ihania harrastuksia ja kesäloma, mun suvussa on hyvin vähän vakavia sairauksia ja mun läheiset omaavat terveelliset elämäntavat, mulla on katto pään päällä ja ruokaa jne. Kun opin arvostamaan näitä asioita päivä päivältä enemmän, löydän jatkuvasti myös uusia tapoja suhtautua mun elämään positiivisesti. Tiedän, että mulla on kaikki mahdollisuudet olla onnellinen. Ehkä aidon onnellisuuden saavuttaminen ei ole helppoa, mutta ei se ole myöskään mahdotonta.

DSC_0056.NEF

Nobody is gonna love you like you love yourself so stop putting yourself down. – Anna Clendening

2 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Ihana aito kirjoitus. Hyvin samanlaisia ajatuksia myös mulla on.. Ja en ees viitti avata sanaista arkkuani tuohon KELA juttuun. Ihan uskomatonta! Voimia <3

Kommentointi on suljettu.