Tyttö puun juurella

Tyttö oli juuri täyttämässä 4 vuotta, kun hänet vietiin ensimmäistä kertaa päiväkotiin. Ensimmäiset neljä vuotta elämästään hän oli saanut viettää kotonaan vanhempiensa ja pikkusiskonsa kanssa. Tytön pikkusisko oli juuri kasvanut siihen ikään, että hänen kanssaan pystyi jo vähän leikkimään. Siskosta tuli tämän pienen tytön paras ystävä. He viettivät kaiken aikansa yhdessä ja kaikki oli hyvin. Tyttö osasi jo pienenä pitää siskostaan hyvää huolta. Päiväkodissa hän ainoastaan odotti ulkoiluhetkeä, jolloin hän pääsisi aidan vierelle moikkaamaan aidan toisella puolella leikkivää siskoaan. Sisko oli päiväkodin lapsista ainoa, joka välitti tytöstä sellaisena kuin hän oli.

Tyttö oli ujo ja kynnys pyrkiä mukaan leikkeihin oli korkea. Oikeastaan hän ei edes olisi jaksanut yrittää. Muutaman kerran tyttö kuitenkin rohkaisi mielensä ja päätti yrittää mennä mukaan leikkeihin. Hän meni muiden lasten luokse varovasti ja oli kysymässä, mahtuisiko hän mukaan leikkeihin, mutta ennen kuin hän kerkesi avata suutaan, häntä juostiin jo karkuun naureskellen. Tyttö palasi turvallisen puun luokse. Suuresta, kiemurasta puusta oli tullut hänen tuki ja turva. Ehkä jopa hänen ystävänsä. Hän nojasi puuta vasten odottaen isää hakemaan. Sisäleikeistä mieluisin oli värittäminen. Laatikosta löytyi paljon erilaisia tulostettuja värityskuvia, joista tyttö kuitenkin valitsi aina ainoastaan hevosia. Värittäminen oli mukavaa puuhaa, sillä sitä pystyi tekemään yksin. Ei tarvinnut jännittää, miten kommunikoisi muiden lasten kanssa. Siitä huolimatta tyttö jännitti. Hän jännitti niin paljon, että vatsassa kipristeli. Oikeastaan hän ei tiennyt, mikä häntä jännitti niin kovasti. Päiväunet tuntuivat ahdistavilta. Tyttö odotti vain sitä, että hoitaja sanoo: ”Saa nousta.”

Ensimmäiset viikot päiväkodissa sujui pieniä vaikeuksia lukuunottamatta suhteellisen hyvin. Vaikka tyttö ei viihtynyt päiväkodissa, hän tiesi aina, että hän kyllä selviäisi. Hän tiesi, että joka päivä kello lyö neljä ja isä tulee hakemaan hänet kotiin. Sitten alkoivat ongelmat. Tyttö ei halunnut ikinä jäädä päiväkotiin. Hänestä siellä oli tylsää. Joka aamu hän jäi itkemään äidin perään. Joka aamu hän toivoi, että äiti ottaisi hänet mukaan töihin. Joka aamu tyttö juoksi äidin perään sukkasillaan kunnes hoitajat tulivat kantamaan hänet sisälle. Pieni tyttö ei osannut kertoa, mikä päiväkodissa tuntui ikävältä. Hän ei oikein edes tiennyt. Iltaisin tyttö pyöri sängyssä tunteja murehtien ennen nukahtamista.

Päivät kuluivat. Joka päivä isä tuli hakemaan tytön kotiin samaan aikaan. Tyttö seisoi aina samassa paikassa, samassa asennossa ja katsoi kellon tikittävän. Välillä aika meni nopeasti. Ihan kuin olisi katsonut lastenohjelmia. Välillä aika meni hitaasti. Ihan kuin olisi ollut äidin mukana ruokakaupassa. Isästä tuntui pahalta nähdä pieni tyttö nojaamassa suurta puuta vasten, joka päivä sama ilme kasvoillaan. Isä huomasi tytön katsovan vierestä muiden leikkejä ja kysyi muutamia kertoja, miksi tyttö ei mennyt mukaan. Tyttö vastasi kerta toisensa jälkeen: ”En mä vaan halua.” Eräänä päivänä isä käveli hoitajien luokse ja kysyi heiltä, miksi tyttö on kokoajan yksin. Miksi hän ei leiki muiden kanssa? Hoitajat olivat luulleet tytön viihtyvän yksin. Siksi he eivät kehottaneet tyttöä menemään mukaan leikkeihin. Ehkä tyttö viihtyikin yksin. Mutta ei koskaan ilman syytä. Vaikka 4-vuotias pieni tyttö ei osannut ilmaista tunteitaan, hän kyllä tunsi niitä. Ja paljon. Hän ei osannut tunnistaa tunteitaan ja ajatteli kaiken olevan normaalisti.

Kului vuosi, toinen ja kolmas. Vihdoin tyttö pääsisi kouluun. Vaikka tyttöä jännitti, hän oli innoissaan ja odotti saavansa uusia kavereita. Hän odotti uutta alkua ja saavansa elää normaalia lapsen elämää. Mutta saiko hän sitä, mitä toivoi ja uskoi ansaitsevansa? Ei, ei hän saanut.

life-is-beautiful-quotes-tumblr-4_544605cfddf2b31a07ea4d8e