I found myself

https://www.youtube.com/watch?v=8335hP2iim0

DSC_0068

Joskus kaikki tuntuu turhalta. Joskus tuntuu, että ei kannata edes yrittää. Silloin uskoo vaan niin vahvasti siihen, että mikään ei toimi. Välillä tuntuu, että oon heittänyt mun elämästä yli 10 vuotta hukkaan. Aika päiväkodista yläasteen loppuun on mulle vain yksi sumupilvi. Muistan vain muutamia positiivisia asioita näiden kymmenen vuoden ajalta ja nekin tuntuu liian usein jäävän sumun varjoon. Mulla ei ole tietoa siitä, milloin sairastuin psyykkisesti, mutta oletan että kärsin näistä sairauksista monia vuosia ennen kuin sain apua. Tai siis ennen kuin mun vanhemmat tulivat siihen tulokseen, että tarvitsen apua. Enkä vielä silloinkaan tajunnut, mihin tarvitsen ammattilaisten apua. Olin omasta mielestäni täysin terve ja siksi ajatuskin psykologilla käynnistä tuntui todella oudolta. Kun näin jälkeenpäin mietin sitä kaikkea, mitä jouduin kokemaan vuosien varrella, ymmärrän etten ollut elänyt normaalisti moniin vuosiin. Ja se ahdistaa.

En osaa olla enää niin vihainen kuin olin aikaisemmin, mutta mun pää on täynnä kysymyksiä, joihin en ole ikinä saanut vastauksia enkä todennäköisesti tule saamaankaan. Mulla on ne kaikki kokemukset todella kirkkaina mielessä, mutta en tiedä miksi niin tapahtui. Olen yrittänyt keksiä kaikenlaisia teorioita siitä, miksi asiat menivät niin kuin ne menivät, mutta en ole löytänyt mitään järkevää selitystä mihinkään näistä kysymyksistä. Siksi olen löytänyt itseni sadat kerrat syyttämästä itseäni siitä kaikesta. Sehän on ollut ainoa vaihtoehto, vaikka tänä päivänä jo tiedän ettei se ole oikein ja satuttaa mua vain enemmän ja enemmän päivä päivältä. Silloin kun nämä asiat tapahtuivat, olin täysin varma siitä että vika on mussa. Monet kerrat itkin mun vanhemmille, että mikä mussa on vikana kun kukaan ei hyväksy mua tällaisena kuin olen. Kysyin, mitä olen voinut tehdä niin väärin että kaikki vihaa mua. Mun vanhemmat vastasi aina, että mulle ollaan vaan kateellisia, mutta en vielä tänäkään päivänä usko siihen. Mun mielestä mulla ei ollut mitään sellaista, mistä mulle oltaisiin oltu kateellisia. En käyttänyt merkkivaatteita tai meikannut vielä 5. luokalla. En ollut kaveriporukoissani suosittu. En olisi voinutkaan olla, koska ei mulla ollut kavereita, ystävistä puhumattakaan. Mun perhe oli ja on edelleen aivan tavallinen. Mun vanhemmat käyvät töissä, mutta eivät ansaitse niin hyvin että meillä olisi ollut rahaa esim. matkusteluun, hienoihin autoihin, televisioihin, puhelimiin jne. En ole koskaan vaatinut liikoja. Olen osannut olla iloinen siitä, mitä mulla on. Mulle riittää se, että mulla on ihana ja rakas perhe ja saadaan olla kaikki suhteellisen terveitä ja meillä on katto pään päällä.

Mutta se ei riittänyt muille. Yritin toistella itselleni, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen, mutta se oli mahdotonta kun samaan aikaan joka suunnasta mun annettiin ymmärtää, että en kelpaa. Ajattelin, että jos oikein kovasti yrittäisin miellyttää ja muokata itseäni muiden haluamaan suuntaan, ehkä mut sitten hyväksyttäisiin. Mun oli pakko yrittää olla jotain, mitä en todellakaan ollut. Mutta ei sekään riittänyt. Satuttaminen vain lisääntyi. Sen lisäksi olin pian kadottanut itseni kokonaan. En tiennyt, kuka olin. En tiennyt, miksi olen tässä maailmassa. En tiennyt, mikä merkitys mulla oli. Tai eihän mulla mun mielestä ollut mitään merkitystä. Olin täysin turha. Jos lähtisin pois, huomaisiko kukaan? Mun isällä oli tapana sanoa: ”Joskus elämässä täytyy pysähtyä ja miettiä, onko onnellinen. Jos ei ole, jotain täytyy muuttaa.” Yhtenä päivänä tajusin, etten ollut pitkään aikaan hymyillyt aidosti. En ollut pitkään aikaan nauranut sen takia, että olisin onnellinen. En mä ollut onnellinen. Miten mä olisin voinut olla? Ei mulla ollut mitään muuta kuin perhe, mistä pystyin olla onnellinen. Mutta silloin olin jättänyt perheeni syrjään oman pahan oloni takia. Kaikki oli mulle vain ilmaa. Käyttäydyin mun perhettä kohtaan ihan kuin pikkulapsi. En jaksanut ihmisiä ja olin vihainen kaikille ja kaikelle ilman syytä. Aina, kun olin huutanut tai kiukutellut siskoilleni, vanhemmilleni tai niille harvoille ystävilleni, mulle tuli samantien huono omatunto. Ei mulla ollut mitään oikeutta käyttäytyä niin. En vain voinut sille mitään.

Mua ahdisti kuunnella iloisia biisejä. Se tuntui teennäiseltä. Mua ahdisti kuunnella surullisia biisejä. Se tuntui itseni satuttamiselta. Etsimällä etsin kappaleita, joihin pystyin samastumaan. Mc Manen Jääkyyneleen, Mikael Gabrielin kipua ja Brädin Hätähuuto tulivat liiankin tutuiksi. Mua pelotti. Mua pelotti aivan älyttömästi, että jonain päivänä en oikeasti enää jaksaisi. Toistelin itselleni, että olen taistelija ja selviän mistä vain, mutta samaan aikaan tiesin että kyllä mullakin se raja jossain menee. Olen aina pystynyt pitämään itseni sen verran kasassa, etten ole koskaan päätynyt harkitsemaan kuolemaa. Olen aina löytänyt elämästäni jotain positiivista, vaikka en olisi osannutkaan arvostaa sitä. Sen kannalta olen siis päässyt helpolla.

Olen vuosien varrella seurannut vierestä usean mulle tärkeän ihmisen masennusta ja muita mielenterveysongelmia. Se on ajoittain ollut erittäin raskasta. Aina olisi halunnut auttaa, mutta ei osannut. Sitten sairastuin itse. Sen seurauksena opin ymmärtämään läheisiäni paremmin ja tulkitsemaan heidän ilmeitään ja olemuksiaan. Tajusin, että masentuneelle tärkeintä on ihminen, joka kuuntelee. Tajusin, että kukaan ei voinut auttaa mua enkä mä voinut auttaa muita ennen kuin sitä apua oikeasti halusi ottaa vastaan. Ei kukaan voinut ymmärtää niin hyvin, että siitä olisi ollut apua. Älä ikinä käske masentuneen ottaa itseään niskasta kiinni, sillä masennus on sairaus eikä oireita voi itse säädellä. Älä ikinä painosta masentunutta tekemään asioita, sillä pelkästään peseytyminen voi olla liian raskasta. Älä väitä, että ymmärrät, koska et ikinä voi täysin ymmärtää vaikka olisitkin kokenut samoja asioita. Älä ikinä sano, ettet olisi ikinä uskonut kyseisen ihmisen olevan masentunut. Harvemmin sitä päällepäin näkee. Ole tukena ja kuuntele vähättelemättä. Halaa ja auta raskailta tuntuvissa asioissa. Anna aikaa. Tätä kaikkea masentunut arvostaa enemmän kuin terveet kykenevät uskomaan.

DSC_0027.NEF