Kun taivas oli tumma, ei hän nähnyt edes varjoja

Viimeisen kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, sekä positiivisia että negatiivisia asioita. Kaiken kaikkiaan olen ollut todella kiireinen ja stressaantunut, mikä on johtanut aika vaikeaan olotilaan. Mulla oli 21.3. hoitoneuvottelu nuorisopsykiatrian poliklinikalla, jossa oli mukana mun ja vanhempien lisäksi mun lääkäri ja terapeutti. En tiedä miksi, mutta kyseinen neuvottelu jännitti ja ahdisti mua sen verran paljon, etten paljoa edes muista siitä, mitä siellä juteltiin. Päädyimme yksimielisesti siihen ratkaisuun, että haemme mulle Kelalta tukea psykoterapian toiselle vuodelle. Koska mun tilassa ei ole tapahtunut oikeastaan mitään muutoksia vuoden aikana, päätimme myös kokeilla lääkehoitoa terapian ohella.

let_go_inspirational_quote_small-440x550

Aloitinkin lääkityksen heti seuraavana päivänä hoitoneuvottelusta. Ensimmäiset pari päivää meni lääkkeen kanssa ihan hyvin pientä päänsärkyä ja huimausta lukuun ottamatta. Ensimmäisen viikon loppupuolella ja toisen viikon aikana mun tila romahti, ei mitenkään todella räjähdysmäisesti mutta huomattavasti kuitenkin. Ahdistus ja masentuneisuus voimistuivat ja olin sekä psyykkisesti että fyysisesti niin loppu, että sängystä nouseminen tuntui ylitsepääsemättömältä. Onneksi tiesin tämän olevan lääkkeiden sivuvaikutusta enkä siksi huolestunut sen suuremmin. Oloa ei helpottanut yhtään 4.4. alkanut koeviikko, jonka aiheuttama stressi sai toimintakyvyn putoamaan lähes nollaan. Yhden kokeen jouduin siirtämään ensi viikon uusintakokeeseen, koska koetilanteeseen meneminen ja siihen valmistautuminen eivät olisi olleet niin heikkokuntoisena mahdollisia. Muista kokeista selviydyin panikoinnista huolimatta kiitettävästi, kuten aina ennenkin. En vain ymmärrä, miksi mun on niin vaikea luottaa omiin kykyihin ja siihen, että kyllä mä pärjään. Mulla ei ole ikinä varmat fiilikset kokeeseen mennessä, vaikka saan poikkeuksia lukuunottamatta kaikista kokeista vähintään kiitettäviä, osasta jopa erinomaisia arvosanoja. Koeviikon jälkeen olo on alkanut menemään taas vähän parempaan suuntaan, kun pahin stressi on takana. Vielä en ainakaan ole huomannut lääkkeen positiivisia vaikutuksia, mutta ei siitä haittaakaan ole suuremmin ollut enää noiden kahden ekan viikon jälkeen. Aktiivisena liikunnan harrastajana mulle ehdottomasti hankalin sivuoire on ollut fyysisen jaksamisen heikkeneminen. Mun syke on pomppinut ihan katossa eikä liikunnasta ole sen takia tullut oikein mitään nyt kuukauteen. Oikeastaan mulla on ollut motivaatiokin aikalailla hukassa, koska turhaudun kun en jaksa. Alussa jo pelkkä bussipysäkille käveleminen tuntui raskaalta, mutta nyt pystyn onneksi jo kevyttä liikuntaa harrastamaan. Mun rakkaana harrastuksena on tällä hetkellä triathlon, joka siis sisältää kolme kestävyyslajia: juoksun, pyöräilyn ja uinnin. Tällä hetkellä jaksan juosta putkeen maksimissaan 2,5km, mikä tietysti aiheuttaa mulle ”suorittajana” lisäahdistusta, koska en täysin pysty olla vertailematta sitä aikaisempiin juoksusuorituksiini (esim. puolikkaaseen maratoniin viime kesänä).  Eilen kävin uintitreeneissä parin viikon tauon jälkeen ja olin oikeastaan ihan uskomattoman iloinen, kun jaksoin uida yllättävän hyvin. Pyöräily alkaa myös jo sujua vähän paremmin, samoin salitreenit. Viime maanantain lääkekontrollikäynnillä kyllä totesimme lääkärin kanssa, että mulle tekee ihan hyvääkin pitää välillä taukoa liikunnasta, koska sekin tuntuu ajoittain olevan mulle suorittamista.

picture-quote-prove-them-wrong

Koulussa alkanut uusi jakso on osoittautunut aika mukavaksi, mutta työlääksi. Ei siis ole tässä loppukeväänKÄÄN aikana tekemisen puutetta. Onneksi enää aika tarkalleen kuukausi aikaa kesäloman alkuun! Mä niiin oon jo loman tarpeessa 😀 Luulen, että mulla tulee olemaan vaikeuksia rentoutua, koska syksyllä on luvassa enkun ja bilsan yo-kirjotukset, mutta aion kyllä todellakin yrittää parhaani jaksaakseni sitten sen stressiä sisältävän abivuoden. Jaksamisia teille kevään viimeisiin rutistuksiin, kyllä se kesä sieltä on tulossa kovaa vauhtia! 🙂

4 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Paljon jaksamista myös sulle!! 🙂 <3 mullekkin on vilautettu tota mahdollisuutta kelan tukemaan psykoterapiaan!

    • Julia sanoo:

      Kiitos! 🙂 Suosittelen kyllä ehdottomasti terapiaa varsinkin, jos siihen saa Kelalta tukea. Mulle ainakin osoittautunut tosi tärkeeksi se, että saan keskusteluapua vähintään kerran viikossa 🙂

  2. birdie sanoo:

    Moikka!

    Sun tekstejä on tosi kiva lukea! Voin ite samaistua niiin moneen kohtaa, itsekkin ’98 syntynyt ja lukiossa, tosin ei kokopäiväisenä 🙂 Mulla tulee kohta toinen vuosi täyteen kelan psykoterapiaa ja se on kyllä ollut avuksi! On tässä ollut monia romahduksia ja pahoja aikoja, mutta ainakin oman terapeuttini mukaan se kuuluu tähän paranemiseen. Kovasti tsemppiä sulle! <3

    • Julia sanoo:

      Moikka!
      Kiitos paljon 🙂 Tsemppiä myös sulle älyttömästi <3

Kommentointi on suljettu.