Kun kaikki ei ollutkaan hyvin

Oon käynyt tässä viime aikoina todella pitkiä ajatusketjuja läpi mun oman pään sisällä: pohtinut, miten mun elämä on muuttunut vaikka ihan vaan tässä vuoden sisällä, pohtinut, miten oon joutunut/päässyt tähän tilanteeseen missä olen nyt ja pohtinut, mitä mun pitäisi tehdä, että asiat alkaisivat hiljalleen muuttumaan. Vastausten löytäminen ei todellakaan ole helppoa. Oikeastaan voisin sanoa, etten ole löytänyt yhtäkään kunnollista vastausta mihinkään näistä kysymyksistä. Sen sijaan olen keskittynyt miettimään, miten paljon huonomminkin asiat voisivat vielä olla. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Se johtaa mut ajattelemaan negatiivisemmin, mutta ehkä myös jollain tavalla luo toivoa.

Olen käynyt tosi syvällä. En itse olisi edes koskaan voinut kuvitella, että mun olisi mahdollista pudota niin syvään kuoppaan, mutta mahdoton ajatus oli myös se, että sieltä nouseminen ei tulisi olemaan helppoa. Olin monet kerrat aikaisemminkin ollut pinnan alla, mutta noussut sieltä aina takaisin maan päälle. En tiedä, mistä se voima tuli, mutta jokin sai mut aina vaan yrittämään uudestaan, kovempaa ja kovempaa. Olin antanut liikaa uusia mahdollisuuksia, uskonut siihen, että hyvä voittaa pahan ja uskotellut itselleni, että kaikella on tarkoituksensa. Anteeksiannot ja anteeksipyynnöt olivat tulleet liiankin tutuiksi. Itse asiassa olin jo kyllästynyt niihin, mutta mun mielestä oli tärkeää antaa uusia mahdollisuuksia, ihan kuten mullekin oli annettu. ”Anteeksi”, sana jota olin joutunut toistelemaan useaan otteeseen, vaikka en aina edes tiennyt syytä. Sisältä olin kokemuksieni takia aivan sirpaleina, mutta ulkokuori taisteli ja pyrki kaikesta huolimatta jatkamaan elämää  eteenpäin. Asioilla oli onneksi aina tapana järjestyä, eikä mulla ollut mitään syytä epäillä tätä.

DSC_0161.NEF

Otetaan pieni takaisinheitto vuosiin 2013-2014, vuosiin joiden aikana romahdin matalammalle kuin koskaan aikaisemmin. Olin saanut liimattua ne mun sirpaleet jollain tavalla yhteen läheisteni avulla. Heikkous oli säilynyt, mutta olin pystynyt jatkamaan elämää ja nauttimaan mulle tärkeistä asioista, kuten ystävien, perheen ja sukulaisten seurasta, liikunnasta, musiikista ja päivistä, jolloin sai vain olla. Yläasteen puolessa välissä (noin 4 vuotta sitten) kaikki alkoi taas hiljalleen romahtaa. Mun elämässä alkoi tapahtua pienempiä ja suurempia kuormittavia asioita, jotka hiljalleen kuluttivat ne sirpaleiden väliset liimaukset. Aloin viettää lähes kaiken vapaa-aikani yksin omassa huoneessani tehden läksyjä, lukien kokeisiin, purkaen tunteita tai pahimmassa tapauksessa itkien epätoivon keskellä. En enää jaksanut tehdä mulle tärkeitä asioita ja kaikki tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta ja raskaalta. Musta tuntui, etten tullut kenenkään kanssa toimeen. En uskaltanut luottaa enää edes mulle tärkeimpiin ihmisiin ja keksin parhaille ystävilleni tekosyitä, ettei mun tarvitsisi viettää aikaa heidän kanssaan. Ei sillä, että en olisi halunnut nähdä heitä. Mua vain ahdisti kaikkien ihmisten seura enkä jaksanut enää esittää hyvää ja vahvaa ystävää, koska olin kaukana siitä. Yksinkertaisesti olin henkisesti aivan loppu. Tajusin, kyllä, ettei normaali teinitytön elämä ole tuollaista, mutta en osannut huolestua. En tietoisesti halunnut hyväksyä sitä, ettei kaikki ole hyvin vihdoinkin, kun olin hetken saanut elää sellaista elämää, josta olin monet vuodet haaveillut. Ajattelin, että se paha olo oli ohimenevää ja että kaikki järjestyisi kyllä ajallaan. Nyt vasta alan tajuamaan, miten huolestuttava tilanteeni tuolloin oli. Mun vanhemmat olivat aina aikaisemmin osanneet auttaa ja nostaa mut jaloilleen, mutta nyt tilanne oli erilainen. Vanhempani eivät enää tienneet yhtään, mitä tehdä. Näin jälkeenpäin olen miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos en olisi suostunut hankkimaan ammattiapua. En olisi tällä hetkellä todellakaan edes näin hyvässä tilanteessa. Oon siis aivan älyttömän kiitollinen mun vanhemmille, jotka varasivat mulle ajan psykologille, vaikka ajattelin tuolloin etten voisi ikinä kuvitellakaan sellaista vaihtoehtoa. Tällä kertaa nouseminen on nimittäin ollut paljon paljon vaikeampaa kuin aikaisemmilla kerroilla, koska ne negatiiviset asiat ovat vain paisuneet mun pään sisällä toistakymmentä vuotta.

DSC_0053

Viimeisen parin vuoden aikana olen avautunut elämästäni läheisteni lisäksi lähemmäs 10 ammattilaiselle, minkä avulla olen päässyt paljon eteenpäin ja saanut tarvitsemaani tukea selvitäkseni tästä lähes sietämättömän vaikeasta elämäntilanteestani. Noin vuosi sitten mulla diagnosoitiin ns. muu ahdistuneisuushäiriö (piirteitä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta) ja lievä masennus. Aika pian tämän jälkeen aloitin pitkäaikaisen psykoterapian, jossa käyn edelleen kerran viikossa.

Vielä on pitkä matka siihen, että kaikki on hyvin tai edes reilusti paremmin, mutta olen valmis tekemään paljon töitä sen aidon onnellisuuden eteen. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja että elämä opettaa. Ajattelen, että jos ei ole koskaan käynyt pohjalla, ei osaa kunnolla arvostaa niitä asioita, joista oikeasti kuuluu iloita. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja niistä on tarkoitus selvitä. Se, mikä ei tapa, vahvistaa.

Tervetuloa seuraamaan elämääni!♥ Löydät mut myös instagramista käyttäjänimellä juliatuulia

2 kommenttia

Kommentointi on suljettu.