Jokapäiväinen sisäinen taistelu

DSC_0179

Harvat ymmärtävät, että mielenterveyden häiriöt ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin sairaudet. Mielenterveysongelmat tosin aiheuttavat myös hankalia ja ajoittain erittäin voimakkaita fyysisiä oireita ja kestävät yleensä paljon kauemmin kuin flunssa tai muu vastaava suhteellisen ohitse menevä sairaus/vamma. Mulle sanotaan aivan liian usein: ”Miksi sä stressaat niin paljon? Se on ihan normaalia, että jännittää.” Ei se tässä tilanteessa ole enää normaalia. Se ei ulotu pelkästään jännittäviin tilanteisiin vaan kulkee mukana normaalissa arjessa ympäri vuorokauden, ympäri kuukauden ja ympäri vuoden. Jännitys, ahdistus ja masentuneisuus eivät ole millään tavalla hallittavissa enkä voi itse päättää, milloin ne tulevat ja milloin ne sammutetaan.

Olen täysin kyllästynyt siihen, että mun tilannetta ei oteta tosissaan ja monien mielestä on hassua ja huvittavaa, kun jännitän ja stressaan niin paljon. Haluan kertoa realistisesti, mitä kaikkea mun normaali arki sisältää, koska usein kuvitellaan, että ahdistus ja masennus on pelkästään psyykkistä ja, että niistä ei joudu kärsimään läheskään niin paljon kuin oikeasti joutuu. Ymmärrän kyllä, että on vaikeaa kuvitella että kärsin kokoajan, koska ei sitä ulospäin näe. Vaikutan päällepäin ihan samanlaiselta kuin kaikki muut mun ikäiset lukuun ottamatta jatkuvaa tärisemistä. Saatan ruokalassa heittää ruoat pisin tarjotinta, koska kädet tärisee niin paljon etten vain saa sitä osumaan lautaselle. Saatan myös heittää suurimman osan ruoasta pois, koska en vain pysty syömään. Syömisen jälkeen pelkään nousta seisomaan, koska pahimmillaan joudun juoksemaan saman tien vessaan yökkäämään, jos olen väkisin yrittänyt saada ruoan alas.

Jokainen on varmasti ollut kuumeessa ja vatsataudissa ainakin kerran elämänsä aikana. Mulle näiden tautien oireet ovat ihan jokapäiväisiä. Tärinä, pahoinvointi, väsymys, kylmyys ja kuumat aallot jatkuvat ympäri vuorokauden, voimakkuus vain vaihtelee vähän. Tuntuu samalta, kun mennessä hammaslääkäriin tai muuhun vastaavaan tilanteeseen. Yksinkertaisesti joka ikinen päivä on mulle yhtä taistelua. En pysty keskittymään mihinkään, en koulujuttuihin enkä myöskään esim. leffan katseluun enkä mä oikeastaan edes jaksaisi vaikka pystyisinkin.

Aluksi koulun suorittaminen tunnollisesti oli mulle kaikki kaikessa, mutta pian se suorittaminen siirtyi kaikille muillekin elämänalueille. Suoritan ihmissuhteet, harrastukset, syömisen, nukkumisen, aivan kaiken. Mikään ei ole rentouttavaa, sillä kaiken takana on ajatus ”mun on pakko”. En mielestäni suorita mun elämää ketään muuta kuin itseäni varten. Pakotan itseäni tekemään kaiken viimeisen päälle, vaikka en edes tiedä miksi. Olen vain tässä vuosien varrella tottunut siihen. Ja kyllä, se on aivan uskomattoman raskasta. Musta tuntuu, että oon henkisesti ihan loppu, mutta siitä huolimatta vain jatkan tätä suorittamista päivästä toiseen enkä pääse siitä yli enkä ympäri. Mulla on harteilla niin raskas taakka, että mua pelottaa, miten kauan jaksan tätä.

Suurin osa mun ikäisistä viettää viikonloput ystävien seurassa kaupungilla, leffassa ja juhlien. Mulle usein pelkästään kotona perheen kanssa oleminen tuntuu raskaalta ja haluaisin vain olla yksin. Tulen surulliseksi, kun selaan Instagram-kuvia kavereistani viettämässä aikaa yhdessä, mutta mä vain en jaksa tai pysty. Tietysti silloin tällöin näen kavereita ja vietän aikaa heidän kanssa enkä väitä etten viihtyisi heidän seurassa, mutta en mä pysty olemaan täysin oma itseni kenenkään seurassa.

Mua ahdistaa aivan älyttömästi pelkkä ajatus erityisesti niistä oppitunneista, jolloin tehdään ryhmä-/paritehtäviä. Jos mulla ei ole parina sellainen henkilö, jonka kanssa olen tottunut työskentelemään, olen ajoittain täysin omissa maailmoissa ja havahdun vasta siihen, kun multa kysytään jotain. Esitelmätilanteet ovat myös yhtä painajaista, vaikka sitä on vaikea uskoa mun musiikkiharrastuksen vuoksi. Alan kiinnittää huomiota pelkästään siihen pahaan oloon, minkä seurauksena se voimistuu ja haluaisin vain juosta pois paikalta. Kun opettaja kysyy multa vastausta johonkin kysymykseen, olen usein aivan pihalla siitä, missä kohdassa ollaan menossa mikä on mun mielestä noloa ja vaikuttaa siltä, etten olisi kuunnellut tai mua ei kiinnostaisi.

Kokeeseen mennessä musta tuntuu joka ikinen kerta siltä, etten osaa mitään ja mua ahdistaa jo pelkkä ajatus koetilanteesta. Kokeessa menen automaattisesti niin paniikkiin, että oman nimenkin kirjoittaminen tuntuu lähes mahdottomalta ja tapahtuu totaalinen blackout. Kokeen jälkeen mulla ei ole koskaan varmat fiilikset, vaikka loppujenlopuksi saan poikkeuksia lukuun ottamatta aina todella hyvät tulokset. Ennen kokeidenpalautuksia hoen itselleni, että ei haittaa vaikka saan huonon numeron, mutta jos näin oikeasti tapahtuu, romahdan täysin ja totean, että seuraavaan kokeeseen on pakko panostaa enemmän.

Nukkuminen on ollut mulle aina todella vaikeaa eikä sairastuminen psyykkisiin sairauksiin ole muuttanut asiaa todellakaan parempaan suuntaan. Aluksi en saa unen päästä kiinni ja sitten, kun vihdoin saan, heräilen jatkuvasti ns. tuskahikeen tai painajaisiin. Mun illat koostuvat murehtimisen ympärille, menneisyyden muisteluun ja ”mitä jos”-ajatteluun. Näiden lisäksi mukana ovat usein toistuvat pelkotilat, joiden seurauksena mun sydän saattaa hakata tuhatta ja sataa, vaikka tiedän ettei mulla ole mitään pelättävää. Jatkuva väsymys vain laskee mielialaa. Kaikista kamalinta on se, kun perheenjäsenet toivottavat hyvää yötä ja menevät nukkumaan ja itse tietää, ettei pysty nukkumaan vaikka kuinka kovin haluaisi.

Mulla on jännittämisen takia jatkuvasti kylmä ja ns. kylmä hiki. Tästä syystä ulos meneminen erityisesti huonolla säällä muun kuin lenkkeilyn puitteissa on vaikeaa. Juostessa fyysiset oireet peittyvät lihasväsymyksen taakse, joten saan olla hetken ilman pahoinvointia ja tärisemistä.

En jotenkin osaa ajatella, että olisin sairas vaikka hyvin tiedän, että masennus ja ahdistuneisuushäiriö ovat täysin samanlaisia sairauksia kuin vaikka tuki- ja liikuntaelinsairaudet; yhtä pitkäaikaisia ja lamaannuttavia. Tiedän kyllä hyvin, että tämä kaikki ei millään tavalla ole normaalia, mutta mua masentaa hyväksyä se. Ensimmäisen kerran tajusin oikeasti olevani sairas, kun menin ottamaan hammaskorua. Mun piti täyttää tietolappu, johon kirjoitettiin mahdolliset allergiat, sairaudet ja lääkitykset. Olin täyttänyt lapun jo lähes kokonaan, kun palasin tarkistamaan aiempia kohtia ja tajusin, että muiden sairauksien joukossa luki myös ”psyykkinen sairaus”.

”Miten et muka voi jaksaa? Eihän sulla oo ku muutama kurssi tässä jaksossa?” Olen harkinnut vakavasti lukion venyttämistä 3,5 vuoteen, mutta tullut kuitenkin joka kerta siihen tulokseen, ettei siitä olisi mulle mitään hyötyä. Ei sillä loppujen lopuksi ole mun tapauksessa merkitystä, onko mulla 2 vai 7 kurssia yhdessä jaksossa, koska joka tapauksessa saan vedettyä itseni piippuun. Vaikka mulla olisi vain 2 kurssia, panostaisin niihin niin paljon etten enää jaksaisi tehdä mitään muuta eikä muuhun kyllä riittäisi aikaakaan. Olen kokoajan niin väsynyt, että pelkään etten kohta enää jaksa tehdä yhtään mitään. Tälläkin hetkellä sängystä nouseminen ja aivan tavalliset arkipäivän askareet tuntuvat niin raskailta.

”Miksi sä stressaat niin paljon?” No, koska mä en voi sille mitään. Kyllä mä oon yrittänyt vähentää stressiä ja jättää tiettyjä asioita vähemmälle painoarvolle, mutta ei se onnistu. Olen niin kateellinen niille, jotka osaavat heittää vähemmän merkitseviä asioita ”läskiksi”. Tuntuu ehkä itsestäänselvyydeltä osata ottaa rennosti, mutta sitä se ei todellakaan ole.

Mun elämässä on valtava määrä ihania asioita, joista on varaa iloita: rakastava perhe, ystäviä, sukulaisia, koti, opiskelumahdollisuus, liikunta, musiikki ja ylipäätään se, että tiedän, että asiat voisivat olla vielä paljon huonomminkin. Ongelmana on se, etten osaa arvostaa niitä tarpeeksi. Mun kaikki keskittyminen menee siihen, että pystyn pitämään itseni päivän aikana sen verran kasassa, että pystyn suoriutumaan normaaleista arkipäivän askareista. Arjesta selviytyminen tunnollisesti vie multa niin paljon voimia, että illalla kotiin päästessä en jaksa tehdä enää yhtään mitään. Vanhemmat pyytävät tyhjentämään astianpesukoneen, mutta sekin tuntuu aivan liian raskaalta, puhumattakaan pyykkien laittamisesta tai opiskelusta. Vaikka tiedän hyvin, että olen jo liian väsynyt tekemään asioita niin tunnollisesti, jostain saan kuitenkin aina voimaa ruoskia itseäni lisää.

IMG_1296

En ole koskaan hävennyt puhua mun oireista tai ylipäätään elämän vaikeista asioista, koska tiedän, ettei kukaan tahallaan masennu tai ahdistu. Ei kukaan päätä heittää elämäänsä hukkaan murehtimalla menneitä. Toivon, että muut mun kanssa samassa tilanteessa olevat saisivat tästä voimaa ja vertaistukea niin, ettei kenenkään tarvitsisi ajatella olevansa yksin. Erittäin yleinen ajatus on: ”Kukaan ei ymmärrä, ketään ei kiinnosta miltä musta tuntuu.” On totta, että kukaan ei ole elänyt täysin samanlaista tarinaa sun kanssa, mutta samantyyppisiä tarinoita on olemassa paljon enemmän kuin kukaan koskaan pystyisi edes kuvittelemaan.

3 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Moi, luin sun tekstin sanasta sanaan ja et voi kuvitellakkaan kuinka paljon samaa löysin itsestäni! Mä olen myös tunnollinen suorittaja jonka arkipäivän askareet ynnä muut menee ”koska on pakko”, koulussa en keskity yhtään mutta olen lähes aina paikalla, illalla pienetkin askareet tuntuvat ylitsepääsemättömilta ja öiset painajaiset ja hikoilut ovat jokapäiväistä! Minulla on siis myös todettu masennus ja ahdistuneisuus/paniikki häiriö. Käsien tärinän ja sydämen lyöminen on erittäin tuttua myös. Paljon voimia ja tsemppiä, mun kanssa voit aina jutella! <3

    • Julia sanoo:

      Moikka,
      Voi miten ihanaa kun löytää joitain jotka ymmärtää, oikeesti <3 Vaikka eihän se millään tavalla ole ihanaa, että joutuu kokemaan tällästä ja taistelemaan joka päivä. Mullekki voi aina jutella! 🙂

  2. Sini sanoo:

    <3<3 niin paljon haleja sulle Julia! Muista, että mulle saa aina tulla puhumaan kaikesta.

Kommentointi on suljettu.