Vuosi 2014.

”Leipäjono, ole ajoissa paikalla” lukee kalenterissa. Päätä särkee ja vatsaa nipistää. Jääkaapissa on jäljellä enää valo, mutta se ei ole mitään uutta. Mietin mitä viime päivinä ja viikkoina olen syönyt. Lähinnä veteen keitettyä kaurapuuroa, paistettua makaronia ja leipää ilman mitään lisukkeita. Tiedättekö sen tunteen, kun nälkä on mennyt jo ohi ”vatsan kurnimis” vaiheen ja jäljellä on lähinnä epämukava tunne vatsassa ja heikko olo. Nälkä. Se tunne meissä ihmisissä herättää vaistot, pakko saada ruokaa. Otan ison kassin ja pari muovipussia mukaan, katson peiliin ja mietin. Mikä ajoi minut tähän? Pian minulle selviää, etten todellakaan ole ainoa.

Helsingin kadut vaikuttavat samalta kuin ennenkin. Tuntuu kun kaikilla olisi kiire jonnekin. Monet kävelevät nopeasti ja määrätietoisesti. Toiset kailottavat puhelimeen ja toiset kailottavat kaduilla. Vastaan tulee ainakin kolme romani kerjäläistä. He istuvat jossain kadun nurkassa, pahvinen kahvikippo kädessä. Pahaolo valtaa minut ja myös minä alan kävellä reippaammin vaikka haluaisin kääntyä ja juosta kotiin. Minun on tehtävä tämä.

Leipäjonoissa käy joka viikko 20 000 suomalaista. Tänään julkaistun Kunnallisalan kehittämisäätiön tutkimuksen mukaan leipäjonoihin tulevat muuta väestöä huono-osaisemmat, pienituloiset sosiaaliturvan varassa elävät sekä ne pienipalkkaiset, joiden tulot eivät riitä elämiseen.

Yle

Jono alkaa näkyä. Minua hirvittää. Se on niin lohduttoman pitkä ja ruoan jakelu ei ole edes vielä alkanut. Asetun kahden vanhemman naishenkilön taakse. Heillä on isot perässä vedettävät kassit ja he juttelevat jokapäiväisistä asioita keskenään. Selvästi ovat käyneet aiemminkin. Katseeni käy läpi ihmisiä jotka jonottavat kanssani. On nuoria äitejä lastenrattaiden kanssa, iäkkäitä, jollain lailla päihdeongelmaisia ja muutamia minun ikäisiäni ihmisiä. Kaikilla katseessa sama pieni pilke jonka tunnistan myös itsessäni. Huoli. Lohduttomuus. Häpeä?

Pahaoloni yltyy. Painan katseeni alas. Jokaisen ohi kävelijän katse tuntuu tappavalta. Heidän ilme on surullinen. Joidenkin ilme pöyristynyt, joidenkin alentava. ”Omapahan on vikanne.” Ilmeistä voin tulkita ihmistä paljonkin. Ilman sanoja. Meitä jokaista jonossa olijaa yhdistää jokin. Ainakin se nälkä.

Vastaan alkaa kävellä ihmisiä kassit täynnä ruokaa. Nyt se on alkanut! Jono lipuu hiljakseen eteenpäin. Puheensorina yltyy. Taakseni on ilmestynyt lisää jonoa. Jotkut yrittävät ohitella. Muuten tilanne vaikuttaa aika rauhalliselta. Olen seissyt jo ainakin tunnin kun vihdoin ovi alkaa näkyä. Ovi jonka takana on ruokaa. Lohtua lohduttomaan tilanteeseen. Vihdoin on minun vuoroni.

Sisäpuolella on täysi hälinä päällä. Joku huutaa tasaisin väliajoin ”Jono liikkuu!!” Katson muilta mallia. Kassia täytyy pitää auki, ja ruoan jakelu ihmiset heittävät kassiin ruokaa. Pöydillä on leipää, maitotaloustuotteita, salaattia, kurkkua, valmisruokia, pullaa… Mitään kyselemättä jono liikkuu pöytien ohi, minä pidän kassia auki ja katson kuinka se täyttyy. Ihan viimeisellä pöydällä on parasta ennen päivän ohittaneita suklaapatukoita. Kiitän ja suljen kassini sekä astelen ulos. Siinäkö se nyt oli? Kassi tuntuu painavalta. Kuin olisi joulu ja sain kassilisen yllätys lahjoja. Aurinko pilkahtaa taivaalta. Minä tein sen. Nyt äkkiä kotiin katsomaan mitä syön tänään.

Kotiin päästyäni olo on helpottunut. Rupean tutkimaan saamiani ruokia. Suurin osa parasta enne päivän nähneitä tai tämän päivän aikana viimeinen käyttöpäivän saaneita. Syön leipää ja laitan valmisruuan mikroon. Loput ruuat laitan jääkaappiin. Se näyttää nyt paljon paremmalta. Siellä on ruokaa. Avaan kalenterini. Merkkaan seuraavan viikon kohdalle ”leipäjono, ole ajoissa.”

Tässä meidän maailmassa monet miljardit ihmiset näkevät nälkää. Meillä suomessa on asiat hyvin. Niinhän? Emme voi verrata hyvinvointi valtiotamme köyhään Afrikkaan. Sehän on kaukana ja siellä kaikilla on nälkä. Eikö niin? Me olemme Suomessa hyvinvoiva, perusturvan takaava maa. Harmi, että olit sitten missä tahansa syntynyt, minkä tahansa värinen, minkä tahansa sukupuolen tai suuntautuneisuuden omaava, meillä kaikilla on sama tunne. NÄLKÄ. Kaikkiahan ei pysty auttamaan?

Olen alkanut arvostaa ruokaa ihan eritavalla. Nykyäänkin on jääkaappini yleensä tyhjä. Olen kuitenkin saanut valtavasti apua ja asiat ovat nyt entiseen nähden hyvin. Edelleen ruokavalioon kuuluu pääosin yksipuoliset ateriat ja ruoan saaminen ei ole itsestäänselvyys. Jokaisen kauppareissun jälkeen kasseja purkaessani hymyilen. Näin paljon ruokaa! Katselen täyttynyttä jääkaappia iloiten. Oikeasti. Ihmettelen kavereita joiden ei tarvitse laskin kädessä tehdä kauppa ostoksia. Joiden ei tarvitse miettiä jätänkö leipäpussin vai kanamuna paketin pois. Olen valtavan kiitollinen jos esimerkiksi kaverin luona saan ruuan. Miten hyvältä se maistuukaan!

Avatkaa vaikka tänään jääkaappinne. Miltä siellä näyttää? Onko teillä varaa vaikka heti lähteä kauppa reissulle? Onko teillä vähävaraisia ystäviä tai tuttuja jotka voisitte kutsua teille syömään? Oletteko miettineet ryhtyä vaikka kuukausilahjoittajiksi apua tarvitseville?

Ihan vain yleisenä ilmoituksena, ostan AINA koiranruuat ja niiden tarvitsemat tarvikkeet, lääkkeet, lisäravinteet ensin sekä pistän joka kuukausi mahdollisia eläinlääkäri kuluja varten rahaa sivuun. En ikinä nipistä koirien tarpeista vaan omistani. Voin paljastaa, että minusta on blogi kirjoitusten myötä tehty eläinsuojeluilmoitus sekä kunnialoukkaus syyte. Eläinsuojeluvalvoja kävi täällä meillä, sekä totesi asioiden olevan paremmin kuin hyvin. Voitte ehkä arvata kuka on ilmoitusten takana.. Haluan siis painottaa, että koirani ovat minulla aina ja ikuisesti ykkössijalla, vaikka minulla ei menisi hyvin. AINA. Ja kaikki minut tuntevat ihmiset tietävät sen. Tämä on vain kiusantekoa jonka jotenkin tiesin olevan tulossa.

KAIKESTA HUOLIMATTA IHANAA ILOISTA JA RAKASTETTUA VAPPUA JOKAISELLE!!!