”Oona on alun perin irlantilainen naisen etunimi, joka pohjautuu muinaisirlantilaiseen nimeen Oonagh (engl. Una). Nimen on selitetty johtuvan iirin kielen sanasta uan, joka merkitsee karitsaa. Muoto Oona on käytössä harvinaisena englantilaisella kielialueella. Suomessa nimi alkoi yleistyä voimakkaasti 1980-luvulla. Vuoden 2015 loppuun mennessä se on Suomessa annettu noin 7 401 naiselle ja alle 10 miehelle. Suomessa Oonan nimipäivä on 21. tammikuuta.”

Niin kuin kuvasta näkee, Oona on pienestä pitäen ollut aika ”viehkeä” tapaus. Pienestä pitäen Oona oppi hymyilemään vaikka ei olisi hymyilyttänyt. Hymy sai muutkin ihmiset hymyilemään. Oona rupesi laulamaan ja pääsi kuoroon, silloin oli nuotit vielä väärin päin kädessä ja opettaja sanoi: ”Ajan kanssa opit niitä katsomaan.” Oona opetteli sanat ulkoa ja lauloi esityksissä eturivissä. Reilusti kymmenen vuotta myöhemmin Oona oli samassa kuorossa, nuotit oikein päin kädessä, takarivissä. Hän näki pieniä Oonia iloisesti laulamassa eturivissä.

Oona ei ollut täydellinen. Ei lähellekään. Oona loukkaantui helposti ja monet kerrat sai jo ala-asteella kuulla olevansa liian herkkä ja tosikko. Oona ei osannut oikein piirtää eikä tehdä mitään käsitöitä, hän valitsi puutyötunnit käsitöiden tilalle. Oona rakasti musiikin ja liikunnan tunteja. Oona muistaa, kuinka häntä ala-asteella kiusattiin. Ilkeät sanat ja jopa päälle käymiset ovat muistissa. Eihän ne mitään pahaa tarkoittaneet.. Lapsia nekin vain oli. Niinhän?

Oona ei kuitenkaan koskaan luovuttanut. Oona halusi isona olla laulaja, näyttelijä, tanssija ja malli. Ehkä prinsessakin. Suuri talo ja paljon koiria ja hevosia. Oona rakasti iso vanhempiaan yli kaiken ja hänen ukkinsa oli loppuun asti Oonan tukena ja turvana. Oona kertoi ukille kaiken ja ukki ymmärsi. Ukki oli viisas ja kertoi kokemuksistaan kotimaassaan Belgiasta ja sukulaisistamme siellä. Ukin vanhetessa Oona näki liian läheltä kuinka maamme vanhustenhuolto toimii. Ukki asui yksin mummon kuoltua ja kotihoitaja kävi kerran päivässä jakamassa lääkkeet. Oona halusi enemmän apua ukille. Oona siivosi, laittoi ruokaa ja auttoi ukkia päivän askareissa. Ukki oli Oonalle kaikista tärkein. Kesällä 2012 Oona sai puhelun. Ukin sydän oli pysähtynyt. Oona katsoi viimeisemmän viestin minkä oli lähettänyt ukille. ”Nähdään huomenna, Bisous.” (Bisous ranskaa, suomeksi suukkoja.)

”Suomessa asunut, belgialainen lennätinvirkailija Jaropold Alexis Edelberg kuoli 11. heinäkuuta 2012 Helsingissä. Hän oli syntynyt 30. kesäkuuta 1926 Belgiassa. Edelbergin elämäntapa oli monin tavoin aikaansa edellä. Hän oli maahanmuuttaja, silloin kun Suomessa ei vielä ollut maahanmuuttajia. Hän oli koti-isänä, silloin kun kukaan maassamme ei vielä jäänyt koti-isäksi. Lisäksi hän oli luonnon- ja eläintensuojelija jo silloin kun ei vielä puhuttu luonnonsuojelusta.

Edelberg kasvoi kuusilapsisessa perheessä Belgissa, Becon maalaiskylässä. Hän sai kuitenkin isänsä sukujuurten kautta automaattisesti Suomen kansalaisuuden vaikka hän omaksui Belgiassa asuessaan sekä ranskankielen äidinkielekseen että belgialaisen identiteetin.

Edelbergin tultua täysi-ikäiseksi Suomen armeijasta tuli kutsu asevoimiin Dragsvikin ruotsinkieliseen armeijaosastoon, jonne hän matkusti 1950-luvulla Liegestä Belgiasta, jossa asui niihin aikoihin. Edelberg kertoi pärjänneensä armeijassa hyvin; hän oli kielitaidottomana tehnyt aluksi perässä sen mitä näki muiden tekevän ja suoritti armeijan kunnialla loppuun.

Edelberg ihastui Suomeen ja varsinkin Suomen luontoon ja päätti armeijan jälkeen jäädä vielä joksikin aikaa Helsinkiin asumaan. Siihen aikaan Suomessa ei vielä ollut turisteja eikä täällä asunut ulkomaalaisia.

Hammaslääkärissä käydessään hän ihastui ystävälliseen ja kauniiseen hammaslääkäriinsä ja pyysi tätä kanssaan elokuviin. Elokuva oli Tuntematon sotilas ja lähes kielitaidoton isäni ei ymmärtänyt murteella puhutusta elokuvasta mitään. Mutta pari rakastui ja avioitui pian tapaamisen jälkeen. Äidin hämäläinen suku ihastui huumorintajuiseen vävyyn eikä Suomeen sopeutumisessa ollut suurempia hankaluuksia.

Pariskunta sai tyttären vuonna 1956. Koska Edelberg ei suomen kieltä taitamattomana saanut töitä, oli luonnollista että hän jäi kotiin hoitamaan lastaan vaimonsa jatkaessa työntekoa. Siihen aikaan kukaan ei edes ajatellut että isä voisi jäädä hoitamaan lasta äidin sijasta. Edelberg oli Suomen ensimmäisiä koti-isiä.

Lapsen tultua kouluikään Edelberg sai töitä Posti- ja lennätinlaitoksesta, joksi Itellaa silloin kutsuttiin. Ranska on postin virallinen kieli, joten ranskankielentaitoisena isä palkattiin sinne toimistosihteeriksi. Edelberg työskenteli valtion palveluksessa monta kymmentä vuotta aina eläkeikään asti.”

Oona otti tatuoinnin ukin muistolle. Ukilla oli tapana aina sanoa C`est la vie (”se on elämää”) ja ukki jaksoi ihan loppuun saakka olla positiivinen ja nousta joka aamu ylös. Ukki oli täynnä uskoa, toivoa ja rakkautta. Se oli tatuoinnin merkitys.

Oona ei olisi pystynyt taistelemaan tänne asti ilman ukkia. Siksi Oona halusi kertoa ukin tarinan. Oonaa välillä pelottaa. Kun ”paha aika” sattuu, Oona tuntee olevansa heikko ja merkityksetön. Oona ei jaksa hymyillä eikä pysty iloitsemaan vaikka haluaisi. Oona tuntee kuinka iso kivi painaa sydäntä ja joku puristaa kurkusta. Oonaa sattuu. Onneksi Oonalla on lämmin syli johon painautua ja itkeä maailman tuskat ulos.

Oona sai kokea eilen jotain todella ihanaa. Hän oli pitkästä aikaa onnellinen ja eli vain juuri siinä hetkessä. Tekemättä mitään, olematta mitään. Eräs viisas kertoi, että tulen liekissä tanssii henget, jotka tuovat meille rauhallisuutta, onnellisuutta ja kaikkea mitä tarvitsemme. Jos osaamme vain katsoa. Oona katsoi. Ja hän näki. Iltahämärään asti. Sinä yönä Oona nukahti rauhallisena ja onnellisena.

Rakastakaa toisianne, Bisous.

Oona